"Kohta me sinua vääjätään, ole varma siitä. Et olekaan tähän asti koskaan ennen vääjännyt, vaan nyt täytyy. Siiloin saat tuntea, onko se hiipasta. Senkin harjas-eläin. Kyllä me nyt sinua ryllätään, niin että oikein. Me näytämme, mitä se on, että aina vaan muita kiusata", sanoi toinen.
"Lysti sinun kohta on olla", sanoi kolmas.
"Etkö tunne jo syyhyä seljässäsi, eli jokapaikassa ihossasi, sillä jokapuolelle sitä nyt annetaankin tälläkerralla. Niin me nyt sinua vääjätään, että sen muistat vielä huomenakin. Mokomakin pitkäkoipinen äitisi kultapalli ja ankeramalli. Sen neuvon minä nyt sinulle annan, että ole hiljaa silloin kuin vääjäys alkaa, ettet herättäisi melua koko kolmessa seurakunnassa, niinkuin tähän asti pienemmästäkin asiasta. Jos vaan nyt huudat kovin isosti, niin me työnnämme turppaita kurkkusi täyteen, että olisit hiljaa, ja jos nyt huudatkin, niin et ainakaan saa rauhassa seljälläsi huutaa ja potkia, pitää sinun olla mahallasikin, sen vakuutan minä. Mokomakin mörököllin sikiö", sanoi Wille.
Sen urhoollisen puheen perästä aikoivat kaikki käydä, käsiksi Hentteen.
Mutta jos olimme luulleet, että saisimme Henten heti tuumiimme taipumaan niin siinä isosti erehdyimme. Hentte oli nyt, kuten tavallisesti ennenkin, erinomaisen vastahakoisella tuulella. Kun me otettiin hänet kiinni, niin hän huusi, potki, itki ja löi joka puolelle niin vimmatusti, että olimme pahemmassa kuin pulassa, ennenkuin saimme hänet maata keskellemme. Mutta kun hän viimeinkin makasi maassa edessämme, otti Wille ylipäällikkyyden, siitä keltään määräystä odottamatta. Vankka keppi oli hänellä kädessä komentosauvana, kuten marsalkalla konsanaankin. "Puolet pojista ahteen alankoon vastaanottamaan", komensi hän.
Komentoa toteltiin kohta.
Henten tykö jääneet pojat tarttuivat Hentteen käsiksi — joka oli maannut maassa kahden rotevimman pojan vartioitavana — ja kantaa riepottivat hänet ahteen kämärään. Nyt otti Wille mahtavan ylipäällikölle sopivan asennon, tömisytti komentosauvalla maata ja komensi:
"Vääjää!"
Me koetimme sysätä häntä alas ahteen luiskaa minkä voimme — minullakin oli kunnia kuulua siihen osastoon, jonka oli määrä aloittaa tuo juhlallinen toimi, mutta siinäpä teki Hentte parka vielä viimeisen kerran hurjan ponnistuksen, päästäkseen pois kiusaajiensa käsistä. Jo oli hän vähällä päästä pois käsistämme, vaan kun Wille käski kaksi poikaa alhaalta tulla meille avuksi, saimme me viimeinkin hänet työnnetyksi alas ahdetta myöden. Hentte vyöryi kuin joku tynnöri alasmäkeä ja huusi. Me sen sijaan nauroimme. Kun hän oli vyörynyt alas asti, tarttuivat siellä olleet pojat häneen kiinni ja alkoivat riepottaa häntä ylös mäkeä jälleen. Hentte oli nyt oikein surkean näköinen. Kasvot olivat mullassa ja ruohoissa. Silmät itkusta punaisina ja turvonneina. Suu auki että olisi vaivatta sopinut varis lentämään suuhun, sillä hän teki nytkin mielityötänsä, nimittäin huutamista.
Kun hän oli saatu mäen päälle raahatuksi, niin sanoi Wille taasen entisellä käskiän äänellänsä, tömisyttäen kenttää sauvallansa: