"Vääjää!"
Sama hurja temmellys ja painiminen kuin äskenkin. Mutta loppuna oli se, että Hentte vyöryi taasenkin alas mäkeä, otettiin vastaan riemulla, venytettiin ylös ja komennon jälkeen vääjättiin alas. Me olimme sangen iloisella, mutta Hentte sitä vastaan huonolla tuulella. Hän yhä vaan huusi, itki, potki ja puri ketä vaan sai. Jo olimme me häntä vääjänneet kymmenkunnan kertaa, kun ilomme häirittiin aivan odottamattomalla tavalla. Alkoi näette ensin kuulua jytinää, sitten alkoi näkymään vasta äestetyllä pellolla tomupatsas, ikäänkuin Israelinlasten ja Ekyptiläisten välillä ennen muinoin, joka läheni meitä hirvittävällä vauhdilla. Ja eipäs aikaakaan, kun tomupatsaasta syöksähti meidän keskellemme, kuin susi lammaslaumaan, Henten äiti. En tiedä oliko hän siitä epäillyt jotain, kun Hentte viipyi minun kylvetysmatkalla liijan kauvan, vai oliko hän kenties kuullut meidän naurun rähinämme ja Henten itkun ja huudon, kun hän arvasi tulla hakemaan poikaansa sellaisella voimalla. Niistä kaikista asianhaaroista en ole vieläkään oikein selvillä, mikä hänet sinne niin yhtäkkiä opasti, mutta siinä hän nyt ainakin seisoi. Ei ollut muija joutanut ottaa edes huiviakaan päähänsä kun lähti. Hiukset ne aaltoelivat vaan ympäri päätä kuin tappurakuontalo. Silmät pyörivät suurina päässä kuin huhkaimella. Pitkä notkea karahka oli eukolla olalla.
Ensin katsoi hän hurjasti ympärillensä, vaan kun hän näki vasta alas vääjätyn Henten itkien vänkivän ahteen päälle, niin kiljasi hän ja alkoi huimia karahkalla ympärillensä minkä kerkesi ja huusi:
"Vai neen! Vai täällä tet olette kiusaamassa Hentteä. Mutta kyllä minä teidän selkänne pehmitän, että on pehmeää ja siloista kuin pylsymakkara ja nousee kuin limpputaikina. Te senkin juuttaat! Odottakaaste kun minä saan teitä rakkareita tukasta kiinni ja sitten heilutan vähän aikaa tätä kuusenkarahkaani, niin kyllä silloin opitte tietämään, mitä muksu maksaa. Koettakaapas vaan siitä liikkua! Kyllä minä teidät löydän vielä vastakin. Vai Hentteä te sen vietävät —! Joka kuitenkin on niin vääjäämätön." — — —
Me puolestamme, kun näimme muijan roiskan vilkkuvan meitä kohti, näimme parhaaksi katsoa omaa turvallisuuttamme ja, hänen ystävällisistä kehoituksistansa huolimatta, ottaa astumakalikkojemme päälle, kukin kotiansa kohden niin paljon kuin jalat kestivät.
Hetikohta kotia en minä kuitenkaan uskaltanut mennä, vaan lurjastelin kappaleen aikaa muualla. Aattelin, että se asia on jo ennättänyt hiukan vanhata ja siis minun osallisuuttani vääjäyksessä ei enään kenties muistetakaan, jos nimittäin vaan ovat saaneet jo kotona tietää. Mutta äläs mitä! Kun tulin kotia, niin oli siellä jo portailla Hentte äitinsä kanssa minua vastaan ottamassa. Karahka oli vieläkin akalla olalla.
"Yhy, tuo, yhy! Tuo siinä oli kanssa parassa miessä!" niiskutti Hentte.
Minä koetin mennä heidän sivuitsensa, niinkuin viaton konsanaankin, joka en koko jupakasta tietäisi mitään.
Mutta Henten äiti, kun minä yritin sivu menemään, koppasi minua niskasta kiinni ja pudisti minua kuin kissa hiirtä.
"Vai niin, vai tapasin minä sinut nyt kuitenkin, vaikka silloin pakoon juoksit! Kyllä se olisi ollut paras, kun olisit silloin heti hyvällä ottanut saatavasi saprukat, niin eivät nyt olisi edessäsi. Aivan joka poikanulikka on jo saanut osansa tästä meidän uuninkohennuksestamme. Ainoastaan sinä olet vielä saamatta."