"Kalle vannoo ja uhkaa menevänsä pois meiltä, sanoo isännän häntä käskeneen."
"Niin, taisinhan minä sitä käskeäkin, kun riitaannuimme. Kyllähän minä aina renkejä saan, jos meneekin. Mutta kuules Kaisa. Mene nyt tupaan ja sano Kallelle: jos hän tahtoo jäädä sijallensa, niin minä lasken joka ilta yhdeksältä työstä pois. Vaan sano niin, kuu puhuisit itsestäsi. Älä sano, että minä käskin."
Mitähän, alkoi hän ajatella kun Kaisa oli mennyt, mitähän se kepin ruoka nyt sanoo. Kun ei vaan se Kaisa sanoisi että minä käskin. Jos sanoo, niin pois talostani hänkin ja paikalla. En kärsi juorujen vatkuttajia talossani. Pois, se on totinen tosi. Minä olen isäntä talossani, saan vaikka polttaisin koko pesän. Isäntä olen työväkenikin päälle, saan antaa vaikka ruumenia ruoaksi ja pitää työssä vaikka yötä päivää. Tuo Kalle sen hulttio, kun rupesi moittimaan minua. Liian vähän sitäkin on poikassa kepitetty. Olisi edes kasvatettu niinkuin minua. Jokikinen lauantai-ilta kepitettiin pyhä-siivoiksi äitipuolen kädellä. Kyll'ei silloin moittisi ruokaa ja työtä. Olisin vaan Kallen isä, niin vielä nytkin ottaisin juonet pois pojan päästä.
"Mitä sanoi Kalle, lupasiko jäädä taloon"? kysyi isäntä Kaisalta, kun hän tuli kamariin.
"Ei uhannut jäädä. Aikoi käydä sanomassa isännälle hyvästit ennen kun lähtee. Ja aikoi tahtoa palkkansa koko vuodelta."
"Koko vuoden palkka? Ei penniäkään, sanon minä! Koettakoonpas, jos uskaltaa."
Kalle tuli samassa kamariin jotensakin äkäisellä muodolla.
"Kalle menee Perkkoon niittämään, minä tulen kanssa ja tuon evästä", sanoi isäntä ikäänkuin ei tietäisi mistään.
Kallen kunnioitus ei ollut vielä perin kadonnut isännän käskyvaltaa kohtaan, ja sentähden sanoi hän hämillään:
"Minä menen pois talosta."