Kun hän tuli asemahuoneesen, niin kuuli hän konttorista laulun:
"Minun kultani kaunis on,
Vaikk' on kaitaluinen." — — —
Enempää hän ei joutanut kuuntelemaankaan. Hän luuli, että se mainio laulaja nyt siellä jo laulaisi. Kuin myrsky, riensi hän piljettiluukulle, nähdäkseen, tuota mainiota laulajaa ja kaasi siinä touhussa kumoon pari tai kolme piletin ostajaa. Mutta ihmeekseen näki hän, ettei konttorissa ollut muita kuin kaunis inspehtorin oppilas ja postipoika.
Jussille karjuttiin aikalailla ja näytettiin nyrkkejä.
Nolostuneena meni hän tuolille istumaan.
Pitkäksi tahtoi tulla Jussille odotus. Ja kun se laulajan katsominenkin oli vielä käynyt niin myssyttömästi, että oli vähällä saada ympäri korviansa. Ei miellyttänyt nyt Jussia edes junan odotuskaan, jota hän aina ennen oli hauskuudella odottanut. Kelloa hän katsoi ja kiroili mielessään ajan hitaisuutta, kun vielä oli lähes pari tuntia siihen, kun konsertti alkaisi. Pahalla tuulella lähti hän pois asemalta, kun vielä net, äsköisestä vihoissaan, jotka hän oli kumoon kaatanut, katselivat syrjin karein häntä ja vihasta hyräillen.
Jussi meni erääsen kauppapuotiin aikaansa kuluttamaan. Hän osti sieltä — viime pyhänä kortilla voitetuilla rahoilla tietenkin — ihka uudet, punaisella sahviaanilla reunustetut rukkaset. Sitten lähti hän odottamaan konserttipaikalle.
Mutta kun Jussi perille saapui, niin ei siellä oltu vielä niinä miehinäkään, että tässä konsertti alkaisi. Jussi seisoi seinänvierustalle aikaa odottamaan. Monenmoisia ajatuksia liikkui siinä hänen päässänsä, kun hän ajatteli ja aprikoitsi, kuinka se nyt oli käypä se hänen konsertissa olonsa. Pisti siinä tavasta pelkokin päähän, että jos tämän nyt vaan saa tietää Priita-Maija, että hän on käynyt muitakin laulajia kuulemassa, kun Priita-Maijaa, niin ottaa vielä eronsa. Mutta toiselta puolelta oli hänellä uteliaisuus niin suuri, ettei malttanut poissakaan pysyä. Konserttiin päätti Jussi vaan mennä, vaikka tulisi kuinkakin tiheä loppuselvitys.
Mutta yht'äkkiä tuotiin salin ovenpieleen pieni pöytä, jonka taakse istui eräs mies. Eteensä aukasi hän pienen arkun, jossa oli paljon papereita, sitten istui hän rauhassa ja näytti odottavan jotakin. Ihmetyksellä katseli Jussi miestä ja koetti arvata sitä, mitä varten se siinä istui, vaan ei saanut sitä asiaa selville. Mutta siinäpä tuli jo Tuomaskin ja hänen puoleensa kääntyi Jussi kysymyksellänsä, vaan tohtimatta kumminkaan sitä isosti kysyä, mutta hiljaan hän sen Tuomaan korvaan supatti, ettei mies kuulisi. Tuomas vaan nauroi viisaasti ja alkoi puhuttelemaan miestä. Silloin kuuli Jussi, että se olikin sisäänpääsylippujen myöjä. Tuomas osti piletin ja Jussi osti kanssa. Viisikymmentä penniä se maksoi, joka oli muuten Jussin mielestä niin hirveän iso raha niin joutavaan panna kuin laulajaisiin. Hän ajatteli: Jos olisi tuokin raha vaan laudassa, niin olisipa se nätti saalis, jos senkin edestä vaan toista saisi "pietillä käyttää." Vaan ei kehdannut sentään palatakaan, kun kerran tuli niin rennosti käsi taskuun pistetyksi ja sieltä rahakukkaro mahtavasti esiinvedetyksi. Ovella otettiin Jussilta piletti pois, vaan ohjelma, "prokrammi", jätettiin, josta hän sai katsoa, kuinka laulajaiset menivät, mitä laulua laulaja milloinkin lauloi; niin selitti Tuomas, kun he saliin astuivat ja heille näytettyyn paikkaan istuivat. Paljon oli salissa istuimia, paljon Jussin mielestä. Vaan yksi ylennetty paikka, lava nimittäin, salin perällä, veti Jussin huomion puoleensa. Tuota seikkaa täytyi hänen kysyä Tuomaalta — korvaan supattamalla tietenkin.
"Siihen se mainio laulaja tulee seisomaan, kun se laulaa", selitti Tuomas asian ymmärtäjänä. Siihen täytyi Jussin tyytyä. Enempää ei hän saanut tietää sen tärkeän illan tapauksista edeltäpäin, kun hän ei ymmärtänyt edes ohjelmaakaan, sekin kun oli ruotsalainen ja Jussi ei olisi edes osannut hääviin lukea sitä, jos se olisi ollut suomalainenkin, hän kun oli huono-lukuinen. Sydän syrjällään odotti siis Jussimme konsertin alkua.