He olivat kahden salissa. Ei ketään muita kuulijoita ollut vielä saapunut.
Jussilla oli siis hyvä tilaisuus miettiä nyt.
Hän katsoi kelloansa. Ihmeellisen hitaasti kului nyt aika. Verkkaan, kovin verkkaan liikkuivat kellon viisarit. Jos vaan Jussi olisi tietänyt, että aikakin kului yhtä sukkelaan kuin hänen kellonsa viisarit liikkuivat, niin varmaankin olisi hän sormittanut kelloansa, olisi vääntää vivauttanut viisareita sen kolmeneljännestä eteenpäin, että tuo jännittävä hetki olisi ollut jo käsissä. Mutta Jussi oli kumminkin siksi viisas, ettei uskonut siitä keinosta lähtevän mitään apua ajan kululle, ja siis antoi hän kellonsa viisarit olla rauhassa. Ja muuten hän ei olisikaan raahtinut kelloansa muussa tilaisuudessa sormiakaan. Se oli hyvä kello se, ja päälliseksi vielä niin helppo. Lontoolainen "pifeclari" se oli. Pelissä sen oli Jussi voittanut senkin. Kankaan Tapani sen oli pannut peliin. Yö sitä oli pelattu, sen kellon omistamisesta, vaan aamulla se oli tullut Jussille. Ylpeänä oli sen Juho silloin työntänyt taskuunsa. Onnellinen mies oli Jussi pelissä. Melkeinpä yhtä hyvä voittamaan kuin Pieti-Tanukin. Monasti oli hän jo Tanunkin voittanut pelissä, vaikka Tanu olikin niitä maanmainioita korttimiehiä. Mutta usein Tanukin oli hänelle tehnyt kiusaa vuorostaan. Vaan ei ollut auttanut viime pyhä-iltana Tanun juonetkaan, pietissä piti vaan pojan käydä ja vieläpä neljän markan pietissä, kun kahden kakolle joutuivat Korven pirtissä. Kaikki muut olivat hirmustuneena pois jääneet, kun lauta jo oli niin iso, vaan Jussipa, kun Tanu oli voittoriemulla kehassut valttejansa, oli myöskin vilkaissut lehteihinsä ja sanonut: "nakki passista", silloinkuin kaikki muut olivat sanoneet: "passi nakista". Voittihan se silloin Jussi Tanun, vaikka Tanu olikin niitä mainioita, ja Jussi sai rahat. Saivarelta oli Tanu silloin häätynyt neuvoa kysymään, kun neljän markan pietille ajettiin. Niitä rahoja sai Jussi kiittää uusista rukkasistansa, jotka hänellä nyt olivat kädessä ja jotka olivat niin komeat, oikein punaista sahviaaniakin oli suissa. Niitä rahoja sai hän kiittää siitäkin, että nyt istui konserttisalissa, kuten herra ainakin. Ja vielä siitäkin sai hän kiittää niitä rahoja, että hänellä oli konsertin "prokrammi", joka oli pistetty toiseen rukkaseen, kuten hän luuli pitävän tehdä.
Yht'äkkiä alkoi saliin tulvailla enemmältä väkeä. Tuli nimismies hienoine rouvineen. Tuli kaupanhoitaja morsiantansa kainalossaan kantaen. Tulipa kirkkoherra ja paljon muita. Ja kaikki ne sioittelivat itsensä Jussin ja Tuomaan eteen istumaan.
Nyt ei ollut enään aikaa kuin viisi minuuttia. Jussi rykäsi, teroitti kuulonsa ja näkönsä, että kaikki näkisi, eikä mitään katoaisi. Viime minuutilla oli niin hiljaista salissa, että olisi helposti kuulunut kärpäsen surinan toisesta salinpäästä toiseen.
Vihdoin löi salin kello tärisevään jouseensa viisi. Taiteilija — suokaa anteeksi, ei kun enkeli — astui lavalle. Kukkia hivuksissa ja kyynäspäihin ulottuvat valkoiset hanskat käsissä. Nyt silmänräpäyksessä korvia myöti rakastuneiden nuorien herrojen riveistä kuului sydäntä särkevä "ah"! Raivokkaat käsien taputukset seurasivat esiintymistä. Tuomaskin taputti käsiänsä, käskipä vielä Jussinkin taputtaa, vaan Jussi ei sitä tehnyt. Vielä istui hän kylmänä. Eräs "heikkoastia" kuroitti enkelille kukkaisvihon, jota hän suvaitsi pitää kädessään koko konsertin ajan.
Sitten alkoi hän laulamaan. Ensin kuunteli Jussi kylmästi laulua, vaan kuta edemmäs laulaja lauloi, niin sitä enemmän muuttui Jussin ajatus hänestä. Ensin alkoi hän ihmettelemään laulajaa, vaan sitten hän häntä jo jumaloitsi lopuksi. Ja kun laulaja oli päässyt ensimäisen laulu-numeronsa loppuun, niin ei Jussin ihastus enään rajojansa tiennyt. Sillä lailla ei Priita-Maija vielä ollut ikinä laulanut. Suu auki, silmät seljällään katsoi Jussi syvimmällä kunnioituksella laulajaa, ja peljäten, että jos hän vaan ei sitä nyt oikein tarkasti katso, niin se näky katoaapi pois. Ensimäinen morsian, sitä seuraava suru, Priita-Maija, tähän asti surullisine lauluineen, korttipelit, Pieti-Tanut ja kaikki, jotka hänessä tähän asti olivat kunnioitusta herättäneet, kiitivät nyt huimaa vauhtia alas mäkeä Jussin silmissä. Kuin kuvapatsas istui Jussi, katsella ammotellen laulajaa. Hän ei kuule, että nyt toistamiseen jo taputetaan käsiä salissa. Vasta kun Tuomas nyhjäsi häntä kylkeen ja sanoi: "Taputa sinäkin", heräsi Jussi sen verran, että tajusi mistä nyt oli kysymys. Ja nyt vasta taputti hän, jyskytti työssä kovettuneita kouriansa niin hirmuisesti yhteen, että kaikki luulivat Jussin kadottaneen järkensä tai vähintäänkin saaneen hetkellisen hulluuden puuskan.
Konsertti meni menojansa ja Jussin ihastus ja mielihyvä kasvoi joka silmänräpäys.
Viimeinen numero oli laulettu ja nyt oli Jussin ihastus saavuttanut äärimmäisimmät rajansa. Sali kaikui hänen innokkaista käsiensä läiskytyksistä. Hän näkee että kukkakimppuja ja seppeleitä lentää oikein satamalla taiteilijan jalkain juureen lavalle. Hän näkee että Tuomaskin viskasi sinne kukkansa. Nyt nyhjäsee Tuomas häntä uudelleen kylkeen ja sanoo:
"Viskaa sinäkin!"