Ja Jussi viskasi. Vasemmassa kädessä oli hänellä lakki, oikeassa oli uudet, vasta ostetut rukkaset, joista toiseen oli pistetty laulajaisten ohjelma. Hänellä ei ollut kukkasia, vaan sen sijaan rukkasia. Hän viskasi sen mitä nyt haltijoissaan sattui käsiinsä saamaan, hän viskasi — rukkasensa. Nakkasi ne väkevällä kädellänsä. Ja sitten tuntui sydänalassa niin sanomaton hyvänmielen tunne, sillä olihan hän siten osoittanut ihastustansa.
Mutta muita kuuntelijoitapa se ei tyydyttänytkään. Heikompi sukupuoli tunsi itsensä, laulajan persoonassa, syvästi loukatuksi. Mutta mistäpäs Jussi otti kukkia, kun ei ollut. Mikä verraton häpeä! Saada samalla kertaa rukkaset ja oman, suurimmalla huolella valitun "rokramminsa" takaisin! Laulaja ei ollut saanut vielä ikinä kokea keltään ihmiseltä senlaista auliutta. Hän häpesi. Hän horjui. Hän oli vähällä mennä tainnoksiin. Ja kun heikompi sukupuoli näki laulajan hämmingin, niin ei se enään jaksanut itseänsä hillitä, vaan lujin-luontoiset riensivät laulajaa lohduttamaan; kaikkein "heikoimmat astiat" hykertyivät itkemään häpeästä ja epätoivosta. Kaikkein silmät olivat käännettyinä Jussia kohden. Ja kun ensimmäinen itkun puuska oli mennyt ohi, niin puhkesi heikompi sukupuoli vihdoinkin sanoihin.
"Fyii'i!" kiljasi muudan.
Kukapa sen tietää kuinka paljon Jussi-parka olisi saanut vielä osakseen noita kulturikielisiä korulauseita, jos niitä vaan ei olisi keskeyttänyt nuorien herrojen vimmastus. He kun näkivät, että heidän "daaminsa" oli mitä suurimmasti loukkautuneet Jussin hyvänmielen osoituksista, niin he, kuten kunnon "kavaljeerit" ja ritarit konsanaankin, katsoivat velvollisuudekseen puolustaa heikomman sukupuolen kunniaa. Vaan kun Jussi puolestaan ei ollut mikään ritarillinen mies, että häntä olisi sopinut vaatia kaksintaisteluun, niin he aikoivat heittää hänet nurinniskoin ovesta ulos. — Jussi ei ole ikinä ollut oikein hyvässä sovussa herrassäädyn kanssa, sillä hänen ajatuksensa oli, että herrojen tulisi kiittää kansaa jok'ainoasta leipäpalasestaan, minkä nautitsivat, jonka heikko jäsen hänkin tiesi olevansa. Herrat eivät koskaan olleet Jussia kohdelleet niinkuin ihmistä, vaan niinkuin työjuhtaa, ja siitä syystä Jussi kantoikin karemieltä herroja kohtaan. Ja jossain toisessa paikassa hän olisikin epäilemättä antanut noiden vihattujen herrojen tuntea hänen työssä karaistuneita kämmeniänsä, miltä niiden läjäys maistaisi, vaan nyt sanoi hänelle vaisto, että hän olikin juuri itse syypää hämminkiin, mutta miten, sitä hän ei vielä tietänyt. Vaan silloin sattui hän silmäämään laulajaa, jota parhaallaan naiset lohduttivat miten parhaiten taisivat, ja siellä näki hän laulajan jalkain juuressa uudet komeat kintaansa. Silloin älysi hän hämmingin ja kyynelten syyn. Ja nyt oli hän kuin olisi häntä yhtäkkiä käytetty kymmenen markan pietillä, eli hänen olisi täytynyt niellä kerralla kannu etikkaa. Hän ei yrittänytkään tekemään vastusta. Hän katsoi vaan, josko olisi ollut valmis lähtemään ulos, sillä nyt näytti jo salissa olo alkavan käydä kovin kuumaksi. Ja kaikki nämät ajatukset, jotka olemme kertoneet, vilahtivat yhdessä minuutissa Jussin aivojen läpi. Akkunat vilisivät kymmenenä silmissä. Ensin kuumeni toinen poski ja sitten heti toinen. Hän tunsi, kuinka niskaansa tartuttiin ja häntä raahattiin aikanujua ulos. Ovella annettiin hänelle potku polvella, että lensi yhdellä loikauksella eteisen läpi rappuja alas ja portaiden eteen. Lihavan kauppamiehen laiha puotipoika, kylänkesken Villipeuraksi haukuttu, se toimitti sen ritarillisen työn ja niin sukkelaan, että Jussi ei joutanut ajattelemaankaan, ennen kuin oli porrasten edessä ja hieroi kipeitä takapuoliaan. Siellä istui Jussi nyt portaiden edessä ja kiroili kovaa onneansa. Mieli teki mennä saliin takaisin ja antaa oikeaan ja vasempaan, niin että tempun tietäisivät. Ensikerran oli hän tuotu semmoista vonkaa ulos, että helisi vaan maailma korvissa, vaan nyt hän ei niin antaisikaan tuoda itseään ulos. Rukkasensa olivat vielä salissa, jotka olisi pitänyt kaikella mokomin noutaa pois. Vaan kun hän sitä ajatteli, niin kylmä väristys kävi pitkin selkää. Ei sinne saliin ollut niin helppo mennä. Hänellä oli vielä liian tuoreet muistiaiset edellisestä salissa käynnistään, pöhöttyneissä poskissaan ja rutisevassa niskassaan, jossa tuntui vieläkin Villipeuran sormen jäljet. Mutta viha kukkui povessa, joka pani pelolle kovaa vastarintaa. Silloin päätti Jussi huutaa rukkasiansa salista.
"Rukkaseni!" kiljasi hän.
Jussi seisoi oven keskireijällä, sääret hajallaan ja avopäin. Hän kuunteli. Ei kuulunut mitään. Jos eivät annakaan. Kun olisi huutaa toinen kerta. Olivathan ne maksaneet toista markkaa, että kannatti vähän huutaakin, eikä noin vaan menettää.
"Rukkaseni!" ärjäsi hän toisen kerran.
Silloin viskattiin salin ovi auki. Villipeura hyökäsi salista eteiseen. Rukkaset olivat hänellä kädessä. Ne lähetti hän Jussia kohden tulemaan semmoisella tarkkuudella, että parhaimmankaan "sporttimiehen" ei olisi tarvinnut hävetä sitä heittoa. Läjähti vaan Jussin otsaan, kuten juuri äsken laulajan silmille. Nyt oli hän itsekin saanut rukkaset.
Synkeitä ajatuksia aivoissaan hautoen lähti hän pois.
Hänen entiset huonot ajatuksensa herrojen suhteen oli saanut uutta virikettä. Ja varsinkin Villipeuraa kohtaan kantoi hän siitä hetkestä sammumatonta vihaa povessaan. Mutta kaikki ne ajatukset ja tapahtumat olivat hänestä vaan lasten leikkejä sen ropotin suhteen, joka hänellä oli vielä samana iltana jälellä, nimittäin tilinteko Priita-Maijalle siitä, miksi hän oli mennyt muita laulajia kuuntelemaan. Hiukset nousivat Jussin päässä pystyyn, kun hän ajatteli sitä hetkeä. Mutta kierteleminenkään ei auttanut, vaan käydä käsketyn pitää. Eipä siis kumma ollutkaan, jos Jussi asteli kotiansa allapäin pahoillamielin, kaiken kallella kypärin, kun hänelle oli sattunut sellaiset vastukset ja häväistykset päivällä, ja nyt oli vielä odotettavissa, herra ties, minkälaiset nuhdesaarnat. Väkisin pyrki Jussin suusta ilmoille kauvan pidätetty "saakeli".