Mutta Kalle kulki kylän raittia viileässä aamuilmassa, kantaen olallansa pientä arkkuansa.
Aamu oli kaunis, mutta hänen mielensä oli synkkä. Ei ilahuttanut häntä leivosen korkea-lentoinen laulu, ei peipposen viserrys, eipä edes Korpelaiselta saadut rahatkaan.
Ääh sinua kolistinta, minkä häpeän teki pakana. No, voi sun syntipukki, kyllä mä sen vielä muistan, ootahan vielä peijakas. Nahassaspa vielä tunnet. Selkään annan kun sopii. Kun pääsen kahden kesken, niin pehmenemän pitää miehen selän, juuri niinkuin Isonmäen Iikankin. Tukistella koetan varmaankin.
Viimein pääsi hän sen talon kohdalle, johon aikoikin. Hän poikkesi taloon. Arkkunsa laski hän porstuan lattialle ja meni tupaan.
"Hyvää huomenta"!
"Huomenta. Mitäs Korpelaan kuuluu"? kysyi isäntä, joka istui sivupenkillä.
"Eipä erinomaisempia. Mitäs tänne kuuluu"?
"No, ei kummempia. Tuossahan menee." Vähän aikaa olivat molemmat hiljaa.
"No, mihin se Kalle nyt menossa, ja noin pyhävaatteissa vielä"?
"Enpähän juuri minnekään."