Sillä välin kun Kalle oli kahden vaiheella, taisteli Korpelainenkin samanlaista sielun taistelua. Vaikkei se hänen päässään niin lujassa istunutkaan, kuin Kallen. Hän oli päässyt verrattain vähäisellä omantunnon ahdistuksella, ja hän jo päätti mielessään mennä huomispäivänä Kallen luo sovinnoille.
Noin pari viikkoa oli kulunut heidän tappeluksestansa, kun Korpelan isäntä pesi silmänsä, kampasi karkeat hiuksensa ja oli juuri lähdössä Anttilaan Kallen luo. Silloin Kalle yht'äkkiä astui hänen kamariinsa. Kallen posket olivat vielä jotensakin turvottuneet, mutta hänen silmissään aina ennen nähty kopeuden kiilto oli nyt poissa, ja hän katseli surullisesti ja pitkään isäntää silmiin. Siinä seisoivat he ja katselivat toisiansa, toviin-aikaan sanaakaan virkkamatta, entiset vihamiehet. Seuraava hetki oli päättävä, olivatko he eroavat vihamiehinä vaiko ystävinä. Viimein sanoi isäntä:
"Voitko sinä antaa anteeksi minulle kaikki minun väärinkäytökseni?"
Samalla tarttui hän Kallen käteen ja katsoi syvästi häntä silmiin.
"Voin, isäntä, minä voin vielä enemmänkin: voisin nyt antaa anteeksi, vaikka Alikylän pojillekin, sillä minun mielessäni olisi nyt viimme päivinä ollut mitä suloisin rauha, kun vaan olisin ollut vakuutettu teidän anteeksiannostanne; siitä on minulla ollut huolta ja sentähden minä tänne lähdinkin, ja olen nyt täällä, pyytäen teidän anteeksiantoanne", sanoi Kalle ja hänen katseensa osoitti, että ne lauseet tulivat sydämmestä.
"Minä olin juuri lähdössä Anttilaan sinun puheillesi sen saman asian vuoksi. Minulla on vielä toinenkin pyyntö sinulle. Pyydän, että sinä tulisit meille, minulle yhdysmieheksi ja kuin minusta aika jättää, niin sinä saat tämän talon periä ja hallita mielesi mukaan. Minun omatuntoni sanoo, että tulee jollakin tavalla palkita sinulle ne entiset kauppamme. Minun kamarini rinnalla on täysin kalustettu suoja, sen saat sinä asunnoksesi. Nyt se on sanottu, ja nyt sinä olet yhtäläinen isäntä Korpelassa kuin minäkin."
"Mutta, mitäs Anttilan isäntä siitä sanoo?"
"Älä sinä sillä vaivaa itseäsi; minä olen jo siitä asiasta puhunut
Anttilaisen kanssa. Hän ei ole ensinkään pahoillansa sinun
muutoksestasi. Sinun tulee muuttaa meille tänä päivänä, nyt heti.
Oletko tyytyväinen minun ehdotukseeni?"
"Olen. Ensiksikin koetan minä heittää Jumalan avulla juonnin pois, sitten koetan palkita entisiä katkeroita lauseitani uutteralla työlläni ja kuuliaisuudellani. — Minä olen hyvin kiitollinen hyvyydestänne. Minullakin on nyt koti, jonka eteen työtä teen."
Ja molemmat miehet särkivät karkean kämmenensä takapuolella silmiä sumentavan kyyneleen.
Ensikerran Korpelassa syödessään mietti Kalle: "Eihän tämä ruoka niin huonoa olekaan."