"Ei minua vaivaa mikään."
"Vai niin! Soo-oh! Vai et aijo sanoakaan? Vaan jos et nyt vaan sano suoraan mikä sinua vaivaa, niin meidän välimme saa olla tästä hetkestä kuitti."
"Kas sitä, eikös tehnyt sen jota pelkäsinkin", mietti Jussi.
Ja nyt heltyi hän — poika-parka — niin että tunnusti kaikki oikein perinpohjaisesti, sekä konsertissa olot, rukkas-jutut, ulostuonnit, ja tunnustuksensa lopetti hän valittamalla kipeätä ruumistansa.
"Onko sinun poskesi hyvinkin kipeät?" kysyi Priita-Maija osanottavaisesti.
"No mitä! Eihän hän ole edes vihainenkaan", kummasteli Jussi. "Onpa ne vaan jotensakin kipeät, sillä Villipeuralla on notkea käsi", sanoi Jussi sitten ääneensä.
"Voi Jussi-parka!" kummasteli Priita-Maija Jussin suureksi kummastukseksi, kun se vielä säälittelikin hänen vaivojansa.
Ja Priita-Maija ajatteli, että hänen tulisi tehdä nyt jotain merkillistä, ettei Jussi ottaisi eroansa hänestä, joten hän jäisi takanakin vanhaksi-piiaksi. Sitten lauloi hän, vanhaan laulunsa voimaan luottaen, Jussin korvien ihailtavaksi "pramian-piijan laulun."
Jussi kuunteli hartaasti Priita-Maijan laulua, ja mitä enemmän hän sitä kuunteli, sitä vähemmäksi väheni mainion laulajan taito hänen silmissään Priita-Maijan rinnalla, kunnes se lopulta tuntui hänestä, ettei se niin erittäin mainiota ollutkaan kuin kehuttiin. Priita-Maija ajatteli taasen, että se oli hänelle erittäin hyvä keksintö, se "pramian-piijan laulun" laulaminen. Hän kun oli silläneuvoin saanut Jussin mielen käännetyksi pois muista laulajista itseensä.
Rauha palasi Jussiin, ja miehen toivo Priita-Maijan sydämeen. Kumpikin istui käsikädessä penkillä toistensa vieressä ja niin syvissä ajatuksissa, etteivät huomanneet kuinka päreenkarsi kasvoi pitkäksi, kiemurteli ja luikerteli ja ajoi tulta edellään, kunnes se vihdoin tapasi takan kylkeen kiinnitetyn pihdin. Siinä se viimeisen kerran leimahti kirkkaasen liekkiin, sitten se sammui. Tupa kävi pilkkoisen pimeäksi.