»Jos olisin niellyt, olisin kuollut.»
Hän tuijotti Judithiin.
»Oh, Charlie!…»
»Sinä saat sen, jos haluat.»
Hän oli niin kaunis, niin armollinen, niin antelias, etteivät sanat riittäneet sitä kuvaamaan.
Judith pani neulan suljettuun kuoreen, kirjoitti siihen: »Neula, joka oli vähällä tappaa C.F:n» ynnä päivämäärän ja talletti sen pesutelineen laatikkoon, jossa oli hänen testamenttinsa, hiomaton turkoosin kappale, joitakuita simpukankuoria ja palanen puutarhassa kaatuneen haavan kuorta. Senjälkeen hän oli suuresti rohkaistunut toivomaan, että Charlie menisi hänen kanssansa naimisiin.
Joskus Charlie ja Mariella näyttivät samanlaisilta — kirkkaan, verettömän kylmiltä; ja he molemmat pitivät tavattomasti koirista ja puhuivat niille erikoista kieltä. Mutta Charlie oli pelkkiä hermoja, helposti haavoittuva, helposti loukkaantuva; ja Mariellaan näytti olevan tuiki mahdoton päästä käsiksi. He eivät pitäneet toisistaan. Charlie luuli Mariellan halveksivan häntä, ja se sai hänet hämmästelemään ja koettamaan ärsyttää häntä. Kuitenkin heissä oli tämä hieno yhtäläisyys.
Joskus Charlie soitti pianoa tuntikausia. Hän ja Julian muistivat säveliä ulkoa ja osasivat soittaa ne virheettömästi, vaikka olisivatkin kuulleet ainoastaan kerran niitä vihellettävän. Jollei toinen muistanut jotakin kohtaa, muisti sen toinen; he täydensivät toisiaan. Oli ihastuttavaa kuunnella heitä. Heidän ympärillään oli loistava kunnian utu. Kun Charlie lauloi jouluvirsiä, oli hänen äänensä sydäntäsärkevän suloinen, ja hän näytti samanlaiselta kuin pieni kuoropoika, liian pyhimysmäiseltä, liian sinisilmäiseltä elääkseen — mikä teki Judithin levottomaksi. Isoäidin oli tapana hänen laulaessaan pyyhkiä silmiään ja sanoa Judithille, ihan kuin tyttö olisi ollut täysikasvuinen, että Charlie oli rakkaan isänsä kuva.
Isoäiti ei rakastanut Juliania samalla tavoin, vaikka hän joskus iltaisin saattoi silittää lattialla viruvan pojan karkeata, myrskyisen näköistä päätä ja hokea hyvin säälittelevästi: »Poika-parka.» Hänen niin tehdessään oli Julianin tapana puristaa silmänsä tiukasti kiinni, sallia päätänsä silitettävän minuutin aikana ja sitten kiskaista se pois. Hän teki aina kaikki kaksi kertaa niin rajusti kuin muut ihmiset. Hän ei milloinkaan sulkenut silmiään kääntämättä niitä ensin ylöspäin. Aluksi luuli häntä vain ilkeäksi, mutta sitten huomasi, että hän myöskin oli liikuttava ja tiesi, minkä tähden isoäiti sanoi: »Poika-parka», korostaen ääntänsä juuri siten. Vielä myöhemmin tunsi häntä vuoroin vihaavansa, vuoroin miltei rakastavansa.
Judith oli ainoa, jota hän ei milloinkaan pilkannut. Tyttö sai olla ihan rauhassa. Julian ei luonnollisestikaan aina häntä huomannut, koska hän itse kävi Etonin opistoa ja Judith oli paljoa nuorempi; mutta kun hän pani tytön merkille, oli hän aina ystävällinen, osoittipa mielenkiintoakin, joten tuntui kohtuuttomalta tuntea häntä kohtaan niin suurta vastenmielisyyttä paitsi Charlien tähden.