Hän oli epämukava henkilö. Jos oli ollut kahden kesken hänen kanssansa, tuntui huojennukselta päästä takaisin toisten seuraan. Hänen vaistonsa olivat liian terävät, hänen mielensä liian kulmikas. Hän ei jättänyt mitään rauhaan. Hän tarkasti ja penkoi aina levottomasti, koetellen ja tutkien, pakottaen toisen tekemään samoin, itsepintaisesti kiinnittäen toisen huomiota niin kauan kuin halusi, joten hänen seuransa oli ihan väsyttävä. Hän toivoi aina huomaavansa ihmiset älykkäämmiksi, mielenkiintoisemmiksi kuin he olivat eikä jättänyt heitä rauhaan, ennenkuin oli saanut selville heidän kyvyttömyytensä ja hylännyt heidät.
Mutta kuta enemmän hän penkoi jonkun henkilön ajatuksia, sitä kauemmaksi se henkilö loittoni. Hänellä oli sellainen ominaisuus. Hän kulutti aikaansa tekemättä itselleen hyvää, karkoittaen luotansa halutessaan vetää puoleensa. Hänen luonnonlaatunsa oli opettavainen. Häntä miellytti tietojen jakaminen, ja hän tiesi niin paljon aloiltaan ja tahtoi niin kiihkeästi opettaa toisille omat tietonsa, että hän saattoi puhua puhumistaan. Se oli kovin rasittavaa. Judith oli liian kohtelias osoittaakseen ikävystymistään, joten hän sai koko paljon tietoja. Joskus heidän ollessaan kahden kesken Julian koetti saada hänet ilmaisemaan ajatuksiaan, mikä olisi ollut hirveän tuskastuttavaa, jollei poika pian olisi menettänyt mielenkiintoaan niitä kohtaan ja palannut omiin mielipiteisiinsä. Hänellä itsellään oli hyvin paljon ajatuksia, joita hän syyti tytölle sekavasti. Hänellä oli halveksivat mielipiteet uskonnosta. Hänestä oli ihan äskettäin tullut uskoton, ja hän lausui: »Jumala» ihan tavallisella, häpeilemättömällä keskusteluäänellä. Joskus Judith ymmärsi hänen ajatuksensa tai oli ne ymmärtävinään säilyäkseen selittelyiltä, ja toisinaan hän antoi pojan selittää, koska se teki viimemainitun niin mieltyneeksi ja innostuneeksi. Hän saattoi tuskaisesti vääntelehtiä etsiessään sopivia, nasevia sanoja lausuakseen ajatuksensa, ja jos hän lopuksi oli tyytyväinen, hyräili hän hiljaa jotakin säveltä. Hän rakasti sanoja intohimoisesti, ja hän keksi niitä sangen oivallisia. Ollessaan hilpeällä tuulella hän myöskin väänteli kasvojaan tuiki hullunkurisiin kuvatusilmeisiin huvittaakseen muita. Yleensä hän kuitenkin oli jörö kaikkien ollessa yhdessä koolla ja poistui yksin seurasta sen näköisenä kuin olisi halveksinut ja epäillyt heitä. Judith sai selville, ettei hän oikeastaan ollut mieluimmin yksin, vaan kaipasi jotakuta toista henkilöä, kuuntelijaa. Silloin hän innostui kiihkoisesti ja haasteli haastelemistaan. Toiset pitivät häntä itserakkaana, ja hän olikin; mutta kuitenkin hän oli vähemmän itserakas kuin itseään alentava ja arkaileva, vähemmän pöyhkeilevä kuin ujo; eikä hän milloinkaan antanut anteeksi sitä, että hänelle naurettiin.
Hän lasketteli valheita ihan tyrmistyttävästi. Judith puhui aika paljon perättömiä itsekin, joten hän oli sangen kerkeä havaitsemaan, milloin Julian valehteli, ja aina se loukkasi häntä perin pahasti. Kerran isoäiti tiedusti:
»Kuka on katkaissut ruuhen melan?»
Ja kaikki vakuuttivat:
»En minä.»
Sitten isoäiti kysyi kärsivällisesti:
»No niin; kuka oli soutelemassa eilen?» Ja punehtuneena ja kiihkeästi haluten olla salaamatta mitään Martin riemuissaan huudahti: »Minä olin», — lisäten miltei pettyneesti: »Mutta minä en taittanut melaa.» Hänen totuudenrakkauutensa oli ihan kiusallisen ilmeinen. Ei kukaan ollut rikkonut melaa.
Julian vihelsi senjälkeen huolettomasti hetkisen, joten Judith arvasi.
Toisinaan hän keksi unia, väittäen todella nähneensä ne. Judith arvasi aina, milloin unet olivat tekaistuja, vaikka ne usein olivat hyvin taitavasti sommiteltuja ja järjettömiä, aivan kuten oikeat unet. Myöskin hän keksi unia, joten Julian ei voinut pettää häntä. Hän tunsi leikin ohjeen ja tiesi, että vaikka kuinka koettaisi, joku petollinen piirre pujahtaisi mukaan.