Samoin ei Julian voinut pettää häntä seikkailuillaan, kohtaamillaan kummallisilla ihmisillä, niin uskottavilta kuin ne kuvaukset kuulostivatkin. Tekaistut ihmiset tuntuivat kylläkin todellisilta, mutta ainoastaan omassa maailmassaan, joka aina erosi ruumiimme maailmasta yhtä paljon kuin tekaistujen maailmoiden ihmiset erosivat toisistaan. Milloin toiset välittivät kuunnella hänen juttujaan, uskoivat he niitä aina; heillä ei ollut kylliksi mielikuvitusta huomatakseen hänen narraavan. Mutta taiteilijakumppanina Judithin oli pakko arvostella häntä älyllisesti siveellisestä paheksumisesta huolimatta.
Hän oli sangen pikkumainen makeisiin nähden. Usein hän osti pussillisen yskäpastilleja, tarjosi niitä kerran kullekin, poistui sitten ja lopetti ne itsekseen. Judithin ollessa hänen seurassaan hän joskus imeksi karamellejä kertaakaan sanomatta: »Ole hyvä!» Mutta toisinaan hän osti tytölle koko kahdeksan pennyn pussin ja vei hänet mukaansa pyydystämään kovakuoriaisia. Hän oli perin innostunut kovakuoriaisiin. Hän tunsi niiden latinalaiset nimet ja tiesi täsmälleen, kuinka monta tuhatta munaa ne munivat minuutissa, mitä ne söivät ja missä sekä kuinka kauan ne elivät. Kotiin palattaessa hän kiersi käsivartensa tytön vyötäisille, ja viimemainittu oli siitä ylpeä, vaikka hän olisi toivonut saattajansa olevan Charlien.
Hän luki aika paljon ja salaili joskus lukemiaan. Hän oleskeli kylpyhuoneessa kokonaisia iltapäiviä lukemassa sanakirjoja tai »Tuhannen ja yhden yön» tarinoita.
Ainoastaan hänen väitettiin varmasti tietävän, miten lapset syntyvät. Kun muut toivat julki olettamuksiaan nauroi hän ylemmän tapaan. Kun sitten he kaikki olivat eräänä päivänä taivutelleet häntä, virkkoi hän happamesta ja lyhyesti: »No niin; ettekö ole tarkkailleet eläimiä, tomppelit?» Ja neuvoteltuaan vähän aikaa keskenään he kaikki arvelivat ymmärtävänsä paitsi Martinia, ja hänelle piti Mariellan selvittää asia.
Julian soitti pianoa paremmin kuin Charlie; hän soitti niin, että sitä oli mahdoton olla kuuntelematta. Mutta hän ei ollut, kuten Charlie oli, pelkkä astia, johon soittoa kaadettiin ja josta se taaskin valettiin edelleen. Judith arveli että Charlie epäilemättä latki musiikkia, kuten kissanpoika latkii maitoa.
Kahden kesken Julian kertoi aikovansa kirjoittaa oopperan. Se oli liian kiehtova sanoin kuvattavaksi. Hän oli jo säveltänyt »Kevät» -nimisen kappaleen, jossa oli juoksutuksia ja jossa toistui käen kukuntaa jäljittelevä kohta. Se oli ihastuttava — ihan kuin oikean käen kukunta. Toisen sävellyksen nimi oli »Tammikuoriaisten tanssi». Se oli hyvin hullunkurinen. Yksinkertaisesti näki tammikuoriaiset juhlallisesti lönkyttelemässä. Se sai kaikki nauramaan — jopa isoäidinkin. Sitten Roddy sommitteli sitä varten tanssin, joka oli yhtä hullunkurinen kuin sävellyskin; ja sitä alettiin säännöllisesti tanssia sateisina päivinä. Julian itse piti enemmän »Keväästä». Hän väitti, että se oli kaikin puolin suurempi kappale.
* * * * *
Roddy oli kovin omituinen pikku poika. Hän oli naapuritalon lapsista epätodellisin ja kiehtovin, koska hän oli siellä niin harvoin. Hänen vanhempansa eivät olleet kuolleet kuten Julianin ja Charlien, eivät ulkomailla, kuten Martinin, eivätkä eronneet ja riitaantuneet kuten Mariellan. (Mariellan äiti oli karannut jonkun Venäjän puolalaisen kanssa, mikä hän lieneekään ollut; ja senjälkeen hänen isänsä… tässä oli hoitajatar keskeyttänyt käskevästi ja kallistanut hänen huulilleen olematonta pulloa, kun hän kuiski siitä sisäkölle.)
Roddyn vanhemmat asuivat Lontoossa ja sallivat hänen tulla tänne viikon kestävälle vierailulle kunkin loman aikana. Roddy puhui tuskin koskaan. Hänellä oli kalpeat, ilmeettömät, salaperäiset kasvot ja kellanruskeat silmät, joiden takaosasta tuikki kaukaa valoa. Hänellä oli pörröinen, tumman kiiltävä pää ja omituinen hymy, jota tähyili, koska se ei ollut samanlainen kuin kenenkään muun. Hänen huulensa kohosi äkkiä hänen valkeilta hampailtaan ja sitten painui suupielistä alaspäin katkeran suloisen näköisesti. Sen nähdessään katsoja äänsi itsekseen: »Ah!» tuntien vähäisen vihlaisun ja jäi tuijottamaan — se oli niin kummallinen. Hänellä oli omituinen tapa levittää käsiään ja katsella niitä — ruskeita, leveitä käsiä, joiden koukkuiset sormet osasivat kynää pidellessään ihan kuin taikoen piirtää mitä tahansa. Hänellä oli toinenkin temppu, se, että hän hieroi lapsen lailla silmiään nyrkillään, ja sekin pani katsojan kuiskaamaan: »Ah!», tuntemaan hellyttävää, vihlovaa mielihaikeaa ja haluamaan koskettaa häntä. Kirkkaassa valossa hän räpytteli silmiään; ne olivat heikot ja niin etäällä toisistaan, että ne ylöspäin kääntyessään näyttivät kiertävän poskipäiden ympäri ja sivusta katsottuina muistuttivat kahta hänen päähänsä kiinnitettyä, hullunkurista lintua. Hän toi mieleen sadut — kiinalaiset tarut. Hän oli laiha, kummallinen ja viehättävä; ja jokin hänessä pani ajattelemaan salaperäisiä, öisin liikkuvia eläimiä.
Kerran Judith näki talvisaikana orapihlaja-aidan, joka kiilsi tummana äskeisestä sateesta. Syvällä sen vankkojen, sokkeloisten oksien sisällä liikkui varjomainen lintu, nokkien ja äänettömästi sujahdellen pienessä, salaperäisessä, rajoitetussa yksinäisyydessään tavoittelemaan rusoittavaa marjaa tai paria. Äkkiä Judithin mieleen johtui Roddy. Se oli luonnollisesti naurettavaa, mutta niin kävi; se ajatus heräsi itsestään, tehden samanlaisen yllättävän, hellyttävän vaikutuksen. Meluton, valpas olento liikkumassa yksin pienien, loistavien täplien keskellä hyvin sekavassa ympäristössä; siinä oli — niin, mitä siinä oli niin perin roddymaista?