Milloin hän halusi, olivat hänen liikkeensä niin joustavat niin elohopeamaiset, ettei hän tuntunut todelliselta. Hänen oli tapana riippua puun ylimmässä oksassa ja pudota kevyesti alaspäin, siirrellen vuorotellen käsiään, ikäänkuin olisi laskeutunut leijaillen, ja sitten hän paljoa aikaisemmin kuin saavutti tavallisen hyppäämiskohdan heittäysi vaivattomasti ilmaan ja putosi maahan pehmeän rennosti kyyristyen, kissamaisesti.
Kerran he päättivät yrittää kiivetä puutarhan laidassa kasvavaan tavattoman isoon, vanhaan kuuseen. Piti päästä latvaan, ennenkuin joku alhaalla olisi ennättänyt lukea viiteenkymmeneen. Julian, Mariella ja Martin koettivat, mutta heitä ei onnistanut. Sitten Roddy. Hän heilautti itseään ylöspäin, mutta hypähti pian taaskin ulospäin oksalta ja tuli maahan, väittäen puuhaa niin epämukavaksi ja likaiseksi, ettei siihen maksanut vaivautua. Judith katsahti ylöspäin ja näki sekavan oksanpyörteen olevan niin sakean koko matkan ylöspäin, ettei taivasta lainkaan näkynyt sen lävitse. Hän hoki mielessään: »Minä teen sen! Minä teen sen!» Häneen meni henki, ja hän kapusi kuusen latvaan sekä viskasi sieltä ilmaan nenäliinan Martinin parhaillaan lausuessa: »Viisikymmentäseitsemän.» Senjälkeen hän kiipesi takaisin maahan ja sai onnitteluja. Martin antoi hänelle palkinnoksi onneatuottavan kolmepennysensä, ja häntä pullisti ylpeys, koska hän, nuorin, oli voittanut kaikki muut; ja hurmauksissaan hän ajatteli: »Minä pystyn mihin tahansa, jos sanon pystyväni.» Ja sinä iltana hän taaskin koetti lentää uskon voimalla, mutta se ei onnistunut.
Myöhemmin itsekseen nauttiessaan osakseen tulleesta suloisesta kehumisesta, hän muisti, ettei Roddy ollut virkkanut mitään — että poika oli vain katsellut häntä silmissään tuike ja huulillaan alaspäinen hymynsä. Hän arveli Roddyn otaksuttavasti nauraneen hänelle hänen innostuksensa ja ylpeytensä tähden. Hän tunsi pettymystä ja muisti äkkiä mustelmansa ja repeytyneet vaatteensa.
Roddyssa ei ollut kunnianhimoa. Hän ei tuntenut ollenkaan nöyryytystä, jollei hän pystynyt vastaamaan haasteeseen. Jollei hän halunnut koettaa, niin hän ei halunnut, ei sen vuoksi, että hän olisi pelännyt epäonnistumista, sillä hän tunsi kykynsä, kuten kaikki muutkin tunsivat, eikä sen tähden, että hän olisi ollut ruumiillisesti varovainen, sillä pelko oli hänelle tuntematon; syynä oli hänen perinjuurinen välinpitämättömyytensä. Hänen elämänsä oli tarmopuuskia, joita seurasi mitä uneliain haluttomuus.
Kun hän halusi mennä edellä, tulivat kaikki muut perässä; mutta hän ei siitä välittänyt. Hän ei piitannut siitä, pidettiinkö hänestä vai eikö. Hän ei koskaan etsinyt Martinin seuraa, vaikka hän otti ystävällisesti vastaan pojan kiintymyksen osoitukset eikä milloinkaan liittynyt häntä narraamaan. Mutta hän ei yhtynytkään koskaan mihinkään; häntä eivät kiinnostaneet henkilökohtaiset suhteet.
He kaikki pelkäsivät häntä vähän, eikä heistä kukaan — paitsi Martinia, jota kohtaan hän esiintyi niinkuin poika isäänsä kohtaan — pitänyt hänestä kovin paljoa.
Hänen piirtämänsä kuvat olivat äärimmäisen omituisia: pitkiä, haavemaisia olentoja, jotka laahasivat ohuita jalkojaan jäljessään, jättiläisiä ja kääpiöitä, ihmisiä, joilta oli hakattu pää poikki, haudoista nousseita aaveita ja luurankoja, jotka tavoittelivat lapsia, hurjasti tanssivia ihmisiä, jotka huitoivat raajojaan, huvittavia kuvatuksia ja kamalia, peloittavia, vanhoja akkoja. Parhaat olivat hänen pilapiirroksensa. Isoäiti vakuutti niiden olevan hyvin lupaavia. Julian oli aina kiitollisin piirrettävä, ja häntä suututti hirveästi.
Joskus Judith istui hänen vierellään ja tarkkaili hänen kerkeätä kynäänsä. Se oli kuin taikomista. Mutta aina hän taukosi pian. Hän tunsi tuskin minkäänlaista mielenkiintoa piirroksiaan kohtaan saatuaan ne valmiiksi. Judith kokosi ne nippuihin ja vei ne kotiinsa ahmiakseen niitä. Että Roddy osasikin suorittaa sellaista ja hänellä, Judithilla, oli etuoikeus katsella ja koota hänen teoksiaan!… Hänen piirroksensa olivat jopa vieläkin kiehtovampia kuin Julianin ja Charlien soitto. Judithkin osasi soittaa pianoa aika somasti, mutta piirtäminen — siinä taaskin selvä todistus raamatun epäluotettavuudesta. Hokipa vaikka kuinka kiihkeästi: »Minä osaan, minä osaan!» ja syöksyipä vaikka kuinka varmasti uskoen kynän ja paperin ääreen, ei siitä tullut kerrassaan mitään.
Kerran hän äkkiä rohkaistui ja lausui ääneen useiden viikkojen aikana hiljaa kertaamansa sanat:
»Piirrä nyt jotakin minulle, Roddy!»