Sitten oli ollut se kerta, jolloin Martin ja Roddy olivat tulleet teelle — niin kiihoittava, lyhyt hetki, että hänen sydämensä vieläkin läpätti hänen sitä ajatellessaan.
Hän tunsi taaskin, kuinka riemuisen hämmästynyt hän oli nähdessään heidän tulevan puutarhassa. Hän oli pessyt tukkansa ja kuivasi sitä auringonpaisteessa heidän ilmestyessään; se oli levitetty hänen hartioilleen ja riippui hänen vyötäisilleen hänen harjatessaan siitä pois viimeistä kosteutta.
»Hei vain!» huudahti Martin.
»Terveeksi!»
He tulivat hymy huulilla hänen luoksensa.
»Onko sinulla puuhaa?» tiedusti Martin.
»Ei; pesin vain hiukseni. Ettehän pahastu?»
»Se on meistä hauskaa», vakuutti Roddy. Hän tarkkaili ikäänkuin lumottuna, kun Judith harjasi, kampasi ja ravisti tukkansa takaisin hartioilleen.
»Aiotko tehdä mitään nyt iltapäivällä?» kysyi Martin.
»En kerrassaan mitään», vastasi Judith innokkaasti.