»Hän harmittaa minua», äänsi Roddy vähän ajan kuluttua, katsellen Juliania silmäluomet raollaan. Äkkiä hän otti taskustaan paperipalan ja puuhaili äänettömänä.
»Roddy, saanko nähdä sen?»
Toinen ei vastannut, mutta muutamien minuuttien kuluttua hän sysäsi paperin hänelle.
Kuva oli hirvittävän onnistunut (Julian oli aina ollut mitä kiitollisin kuvattava); ja se oli pirullinen samoin kuin hullunkurinenkin.
»Oi, Roddy!» Judith alkoi hihittää.
»St! Ole vatuillasi! Hän tulee.»
Roddy sieppasi häneltä paperin ja rypisti sen.
»Oi, anna se minulle!»
»Olkoon menneeksi! Mutta älä näytä sitä hänelle. Se suututtaa häntä.»
Roddy viskasi sen hätäisesti Judithin syliin Julianin saapuessa; ja Judithin pistäessä sitä tahallisen huolettomasti taskuunsa häipyi hänen huuliltaan äkkiä itsepintaisuuden viimeinenkin häive, ja hän loi Judithiin nopean katseen, josta uhkui naurua ja yhteisen syyllisyyden tuntoa. Varmastikaan hän ei ollut koskaan ennen katsonut kehenkään niin vastustamattoman läheisesti ja vetoavasti. Siitä katseesta pilkistivät hetkisen Roddy-lapsen vähemmän varmat kasvot; mutta salaperäinen ja naurava lumousvoima oli uusi ja kuului nuorelle miehelle; ja sitä muistellessaan Judith sisäisesti suli.