Judith seisoi hiljaa hämillään ja hyvillään Roddyn harjatessa ja kammatessa hänen tukkaansa.
»Sinä teet sen kauniisti. Et kisko hiuksia vähääkään.»
»Olen hyvä hiustenlaittaja. Harjaan äitini tukkaa hänen palvelijattarensa ollessa ulkosalla.»
»Onko hänellä viehättävä tukka?»
»Sievänlainen. Oikein pitkä. Ei kuitenkaan niin paksu kuin tämä.» Hän otti käteensä hiuskimpun ja punnitsi sitä. »Harvinainen.»
Ensi kerran Judith silloin kuuli Roddyn mainitsevan äitiään. Täytyihän Roddylla olla kotielämä, kokonainen tausta vaikutteita ja suhteita, joista hän, Judith, ei tietänyt mitään… Hän pelästyi ja kävi levottomaksi; ja hänessä heräsi se vanha, tuskainen pelko, että hän jäisi syrjään, ei jaksaisi pitää omanaan.
Hän näki Roddyn harjaamassa äitinsä hiuksia huolekkain käsin. Hänen äidillään oli pitkä, tumma tukka, hienosti parfymoitu. Hänellä oli kalpeat seuraelämä-kasvot, ja hän istui kirkkaasti valaistun pukeutumispöytänsä ääressä yllänsä upea vaippa ja helmiä, punasi huuliaan ja noudatti Roddylla tavaroitaan sieltä täältä makuuhuoneestaan. He puhelivat keskenään ja nauroivat. Roddyn äiti ei ollut koskaan kuullut mitään Judithista.
Judith karkoitti kuvan mielestään.
Roddy harjasi edelleen, kun taas Martin tuijotti häneen ja hymyili hänelle. He muodostivat perin tuttavallisen näköisen pienen ryhmän. Hän ajatteli hetkisen itseään heidän sisarenaan. Roddy harjaisi usein hänen tukkaansa, jos he olisivat sisaruksia tai jos…
»Kas niin!» virkkoi Roddy. »Je vous félicite, mademoiselle.» Sijoitettuaan Judithin kilpikonnanluisen hiussoljen kohdalleen hän kumarsi tytölle hiusharja sydämellään.