Roddy ei hiiskunut mitään — vain katseli häntä kimaltelevin, tuikkivin silmin.
Oli aika lähteä kotiin.
Hän erosi isäntäväestä hilpeästi, poistuen suunnaton onnellisuus särkymättömänä ja kerrankin vaipuen päivän jälkeen uneen onnen kietomana.
Mutta kun hän nyt katseli taaksepäin sitä päivää, oli se miljoonien penikulmien päässä hänen jäljessään, leijaillen aineettomasti kuin hohtava utuhattara; ja selvinä ja kokonaisina palasi siitä hänen mieleensä ainoastaan kaksi erillistä vaikutelmaa, jotka silloin olivat vain hipaisseet hänen tietoisuuttaan: nuoret, auringonsäteissä välkkyvät syreeninlehvät puutarhaportin yläpuolella, jonka luona he olivat sanoneet toisilleen jäähyväiset, ja ilme, jonka hän oli yllättänyt Mariellan kasvoilla johonkin aikaan sinä päivänä — mutta milloin, sen hän oli unohtanut.
Mikä Mariellan kasvoja silloin lieneekään hämmentänyt, onnea se ei ollut. Muiden, myöskin Roddyn, kasvot olivat selittämättömästi hämääntyneet sumuun; mutta Mariellan kasvot olivat näyttäytyneet yhä uudelleen ikäänkuin korostaakseen niiden hetkellisen varomattoman tilan merkitystä, ikäänkuin se olisi yhdellä väläyksellä tarjonnut koko Mariellan selityksen, jos se vain voitaisiin tulkita.
Hän nousi seisomaan ja tarkasti tukkaansa uuninreunuksen yläpuolella olevasta peilistä. Hänen tähystäessään kuului naputus hänen takaansa ikkunasta. Käännyttyään hän näki Roddyn tirkistävän lasin lävitse ja nauravan hänelle. Hän juoksi ikkunan ääreen ja avasi sen.
»Roddy!»
Ei tuntunut mahdolliselta, että Roddy oli tullut juuri nyt, kun hän kaipasi häntä niin kipeästi.
»Naputin kahdesti. Olit liian uutterassa puuhassa kuullaksesi.»
»Laitoin tukkaani.»