»Se on lumoava. Tuletko hiuksesi tuolla tavoin katsomaan ilotulitusta, jonka Martin järjestää noin tunnin kuluttua?»
»Ilotulitusta! Kuinka ihanaa! Eläköön Martin!»
»Se johtui hänen mieleensä vasta tänään iltapäivällä, ja hän käväisi hätäisesti kaupungissa ostamassa kaikki tarpeet. Hän lähetti minut noutamaan sinua, väittäen välttämättä tarvitsevansa sinua. Julian kammoaa isoa rakettia, ja Martin haluaa sinua taivuttavan hänet sytyttämään sen. Ja sittemmin sinun pitää jäädä illalliselle. Mariella on poissa kotoa yön. Voitko tehdä sen?»
»Oi, kuinka mainiota!»
Roddy ojensi hänelle kätensä, ja hän hypähti ulos ikkunasta.
Roddy oli parhaalla tuulellaan. Hän oli ystävällinen ja puhelias; hänen kasvonsa olivat miltei täysin valveutuneet; jopa hänen hiuksensakin, sekavina otsalle painuneet, näyttivät valppailta; ja hän oli päivän paahtama ja kirkassilmäinen ja liikkui luontevasti harmaissa flanellihousuissaan, keltaisessa paidassaan ja vanhassa, merimiehensinisessä takissaan.
Joki oli hämärässä lumotun kaunis ja hiljainen. Se oli kuun värinen, sen pinnalla väikkyi haihtuva puna; himmeitä opalinvärisiä välähdyksiä vilkkui veneen kahden puolen kohoavilla pikku laineilla.
»Vähään aikaan ei vielä ole kylliksi pimeätä», huomautti Roddy. »He ihmettelevät, missä minä olen.»
»Mitä? Etkö maininnut heille mitään?»
»He eivät arvanneet minun pujahtavan tieheni niin pian.» Judith punehtui. Näytti kun näyttikin siltä, että Roddy oli tullut aikaisin saadakseen olla vähän aikaa kahden kesken hänen kanssansa. Roddy ei sitä myöntäisi; mutta hän räpäytti silmiään ja hymyili niin hilpeästi, että Judithkin hymyili hänelle, ikäänkuin uskoen hänelle salaisuuden vastapainoksi riemullisesta salaisuudesta.