Kuuro kultaisia säkeniä singahti suihkulähteen tavoin ilmoille ja valui tulpaaneille ja kultalakoille. Sitä seurasi toinen; mutta tällä kertaa kuuro oli sateenkaarenvärinen. Martinin, Julianin ja Tonyn syvä-ääninen puhelu ja nauru kuulostivat omituiselta, hieman luonnottomalta kuorolta kuutamottomassa pimeydessä.
»Oi, Roddy, eikö tämä ole ihastuttavaa?»
»On tosiaankin.»
Tulitus muuttui yhä loistavammaksi. Pitkiä, kristallinvalkeita putouksia kumpusi esiin ja virtasi ruohikolle. Ilmaan lennähti esineitä, päästäen pehmeän, miellyttävän pamahduksen, ja ne levisivät isoiksi, huikaisevan värisiksi pisaroiksi, jotka hitaasti vaipuivat alaspäin, muistuttaen kasaa kukkien terälehtiä.
»Oi, Roddy, jospa vain —! Ne ovat niin lyhytaikaisia. Toivoisin, etteivät ne koskaan sammuisi, vaan putoaisivat putoamistaan noin viehkeästi loputtomiin. Tyytyisitkö sinä viriämään eloon ollaksesi kymmenen sekuntia ihmeteltävänä ja sitten kadotaksesi?»
Mutta Roddy ainoastaan hymyili. Hänen kasvoillaan oli se naamio, jonka taakse hän piilotti persoonalliset huvinsa nauttiakseen niistä salassa.
Äkkiä pajut paljastuivat pilven tapaisina sekavassa, punaisessa valossa — sitten räikeän vihreässä — sitten sellaisessa, joka muistutti satojen kuutamojen keskitettyä valoa. Kentällä olevat kolme miestä kuvastuivat sen huikaisevassa hohteessa, seisoen liikkumattomina päät ylöspäin. Judith kuuli Martinin kiroavan. Joku laite meni täydelleen myttyyn; se sähähti kahdesti, syöksi ohuen kipunan tai pari ja sammui. Sitten iso raketti kohosi lentoon, nopeasti päästäen varoittavan sihinän, jätti jälkeensä pitkän jonon tuliperhosia ja räjähti hyvin korkealla, muodostaen sametinpehmeän nielun saavutettuaan täydellisyyden ja huojennuksen, aukesi nopeasti ja täysin sopusuhtaisesti suunnattomaksi, alaspäin käännetyksi, kultaiseksi liljaksi — alkoi senjälkeen pudota verkkaisesti, samalla kun pitkin matkaa sen painuessa säkeniä levisi laajalle sen loistavasta sydämestä.
»Roddy, katsohan tuota! Vilpittömästi tuntuu siltä, että kaiken noin viehättävän on täytynyt saada alkunsa loitsuvoimista ja sinkoutua korkeuteen ilman mitään ponnauttavaa syytä — paitsi sen oman kauneuden pingoitusta. Minä en osaa ajatella sitä Bryant and Mayn liikkeen yhteydessä, osaatko sinä?»
Sitten oli kaikki ohitse. Kuului loiskaus. Lähelle ruuhta ajautunut joutsen ravisti itseään ja pyörsi jyrkästi varjoihin siivet pörhöllään. Roddy otti vedestä hiiltyneen kepin ja nosti sitä.
»Merkkejä ja ihmeitä!» virkkoi hän. »Myöskin joutsen paljasti erään seikan. Tässä on lääkettä kuvitteluja vastaan, Judy. Etkö haluaisi säilyttää sitä?»