»Oi, minun täytyy — minun täytyy mennä sisälle.»
»Voi, Judith!»
»Minun täytyy, Martin. Kiitoksia siitä, että saatoit minut kotiin. Nyt minun täytyy lentää. On niin myöhäistä —» hätäili hän pakokauhun vallassa.
»Milloin näen sinut taaskin?»
»Pian — pian.»
Martin ei saanut sanaa suustansa. Judith huusi hänelle hiljaa hyvää yötä, poistui hänen luotansa, ja pimeys nieli hänet.
Mennessään häntä varten hallissa palavaa, yksinäistä valoa kohti mietti hän äkillisen pelon valtaamana, että Martin oli rukoillut häneltä varmuutta aivan samoin kuin hän oli äänettömästi rukoillut Roddylta joka kerta viimemainitun poistuessa hänen luotansa; ja hän oli vastannut oi, ei, varmasti ei, niinkuin Roddy olisi vastannut.
»Oi, Roddy, tule pois pimeistä sokkeloistasi ja anna minulle varmuus!»
Hänen täytyi lämmittää itseään muistelemalla illan ensimmäistä osaa välittämättä noiden muutamien viimeisten minuuttien vähäisestä kylmyydestä. Mitä Roddyn silmät puhuivat hänen toivottaessaan hyvää yötä? Varmasti ne kuiskasivat: »Älä ole milläsikään! Me tiedämme, mitä välillämme on tapahtunut, tiedämme, mitä täytyy tulla. Vaikka meidän täytyykin säilyttää salaisuutemme muiden näkyvissä, emme petä toisiamme.»
Niin, siten se oli.