Hän alkoi juosta, aprikoi, miksi hän niin teki, ja juoksi, minkä jaksoi.
Avatessaan julkisivun ovea hän seisahtui säikähtyneenä. Puhelinkello kilisi, kilisi kilisemistään.
Sähkösanoma Judith Earlelle. Pariisista.
»Isä kuoli tänä iltana. Tule huomenna. Äiti.»
Kun hän ripusti kuulotorven paikoilleen, tulvahti hiljaisuus sisälle valtavana hyökyaaltona ja hukutti talon, isän talon, iäksi.
Hän oli ollut kuolemankielissä, sillä aikaa kun hän, tytär — Ei. Hänen ei pitänyt ajatella sillä tavoin; hänen täytyi vain ajatella häntä kuolleena. Mikä tavaton sattuma… Heidän viime kerran tavatessaan oli näyttänyt siltä, että isä kuolisi. Hänen mieleensä johtui epäilyttävä, epäselvä kuva vanhuksesta, joka — niin — meni yläkertaan makuulle aikaisin, viimeistään kello kymmenen. Hän oli katsonut portaita myöten ylöspäin ja nähnyt isän seisovan yläpäässä käsi kaidepuuhun nojattuna, menossa makuulle niin aikaisin, näyttäen — niin — hiukan heikolta; kumaraisen selän ja verkkaiset, notkahtelevat askelet, vanhenevan miehen hieman vaivaloisen astumisen portailla — niin — heikon, vanhahkon miehen, joka odottamattomasti nähtynä tuntui vähän pelottavalta, vähän liikuttavalta; sillä saattoiko nuori ihminen sitten tosiaankin kuolla? Isä oli ollut nuori ja saavuttanut vanhuuden. Joskus hän, Judith — hänkin… niin, hetkisen hän oli ajatellut sitä. Ja nyt isä oli kuollut.
Hän hiipi kirjastoon, kiersi kaikki valot palamaan ja tähysti nuoren miehen valokuvaa. Tuo kaunis nuorukainen oli elänyt, tullut vanhaksi ja kuollut. Hän oli siittänyt tyttären, joka katseli häntä ja ajatteli näitä asioita. Mutta ihmisten kylmät valokuvat pitivät heitä iäti sidottuina epätodellisuuteen; he eivät voineet kuolla: he eivät olleet eläneet.
Hän vaipui tuoliin peittäen kasvonsa käsillään, etsien muistoa, joka saisi hänet tietämään, että isä oli elänyt ja kuollut.
Hän oli hyvin pieni, ja isä, hyvin hyväntahtoinen ja ylevä, vei hänet kuulemaan nerolapsen soittoa. Hänen ihastuksensa oli liian suuri kestettäväksi; myöskin hänestä tulisi nerolapsi; ja kun viulun vuoro tuli, vaikutti se häneen niin rajusti, että hän oli sairaana istumapaikallaan. Isä oli syvästi tyytymätön häneen, hänen hyväntahtoisuutensa ja ylevyytensä muuttuivat harmiksi.
Illalla, joka ilta pitkän ajan kuluessa, yölampun palaessa isä oli istunut hänen vuoteensa laidalla ja laulanut hänelle hiljaa. Laulu oli »Uncle Tom Cobley».