»Merelle, merelle, merelle vaan…»
Voi, sen vaivaavaa kaikua, sen yksinäisyyden kaihoa. Yhä uudelleen isä lauloi salaperäisen miesseurueen nimet, mutta niin hiljaa, että sujahtelevat tavut pyörivät hänen ympärillään utuisesti ja katosivat, ennenkuin hän erotti ne.
Sitten isä lauloi kultaisesta omenasta.
»On tää, on tää ihana tie
Oi, se vie — se vie syömmehen…»
On tää, on tää… Se ääni sai aikaan vihlaisun, nostatti kysymyksen, herätti runsaan, surullisen tunnelman, joka tuskaisena jatkui kahdesti laulettujen, kuiskeisten sanojen aikana edelleen laskun jälkeen, empivän, vienon paussin ja laskussa olevien viimeisten sanojen kohdalla.
Lopuksi isä lauloi »Merimiehen jäähyväiset». Laulun päätyttyä Judith sanoi: »Uudelleen», ja isä lauloi sen yhä uudelleen, joka kerta yhä hiljaisemmin, kunnes se vihdoin ei ollut muuta kuin valittavaa huokailua. Judith virui, kuunnellen silmät ummessa, itkien surusta ja riemusta.
»Armaat, jääkää, merelle lähdetään —»
Se oli niin surullista, niin kovin surullista.
»Merimies merta rakastaa, sen lainehia, merimies merta rakastaa, sen lainehia…»
Hän näki hämärän, huojuvan, kauas ulottuvan rivin viehättäviä, kauttaaltaan valkeisiin puettuja naisia liehuttamassa jäähyväisiksi synkällä merenrannalla. Komea laiva lipui aalloilla, vieden yhä loitommalle syvällä kurkkuäänellä laulavaa kuoroa. Pitkä rivi huojui, naiset ojentelivat turhaan käsiään eteenpäin. Heidän valkeat kätensä hohtivat. Hän näki niiden häipyvän, häipyvän, haihtuvan näkyvistä.