Niin, isä oli osannut herättää mysteerioita lapsessa. Hän oli muuttanut äänen kokonaan toiseksi Judithille, luoden ennenaavistamatonta musiikkia — ja lisäksi kuvia ja valoa ja väriä. Isä oli näyttänyt unohtaneen hänet viikkokausiksi, mutta kun hän oli muistanut, millainen enemmän kuin korvaava rikkaus silloin oli sukeutunut! Judith oli suunnitellut kasvaa niin kauniiksi ja täydelliseksi, että isä olisi hänestä ylpeä ja tahtoisi aina pitää hänet luonansa. Heidän piti matkustella yhdessä, kuuluisan isän ja varsin arvokkaan tyttären, ja heidän piti keskustella keskenään hyvin paljon älyä vaativista aiheista, ja hänen piti hoivata isää, sittenkun isän askeleet hänen kävellessään portaita ylöspäin alkaisivat, todella alkaisivat, käydä niin heikoiksi… Isän piti elää hyvin vanhaksi ja kävellä yläkertaan hänen käsivartensa varassa, hänen hellimänään.
Ei enää kreikankielen tunteja; enää hän ei kuulisi isän hiljaa avaavan ovensa kuunnellakseen hänen soittoaan — (vaikka isä ei koskaan kiittänyt häntä, mikä kiitos se olisi ollut!). Ei enää puheluja — silloin tällöin sattuvia, milloin isä muisti hänet, jolloin hänen katseensa viihtyi hänessä, osoittaen mielenkiintoa — kirjoista, tauluista, musiikista ja isän tuntemista kuuluisista henkilöistä. Ei enää toista ylvästä käyntiä Cambridgessa isän seurassa; enäähän ei näkisi isän huokaavan ja uneksivan seisoessaan puolisen jälkeen päivänpaisteessa, opiskelijan huoneen ikkunan ääressä, katsellen laajalle Trinity-pihalle. Nuo kolme vanhanpuoleista kandidaattia olivat hymyilleet hänelle hämillään oikein tietämättä, millaista kohteliaisuutta piti osoittaa nuorelle naiselle. He olivat olleet ujoja hänen seurassaan, he olivat puhuneet kohteliaasti, huolitellusti ja siron hienosti; kaikki he olivat olleet hieman pölyisiä, mutta miellyttäviä, kuten heidän huoneensakin, kuten vanhojen rakennusten seinille leviävä kultainen valo. Hän oli kuunnellut, kun he kaikki täydestä sydämestä nauttivat, leikkivät sanoilla, lausuivat kohtia kreikkalaisesta kirjallisuudesta ja kyselivät: »Muistatko?» Isä oli näyttänyt niin etevältä, niin säkenöivältä, kypsyneeltä mieheltä, joka oli saavuttanut tiedon rauhan. Ja sittemmin isä oli näyttänyt hänelle opintosalit ja asunnot sekä luvannut usein tulla häntä katsomaan, kun hän tulisi tänne. Isä oli puhellut nuoruudestaan, ja hetkisen he olivat värisseet yhteisten tunteiden partaalla. Enää ei tulisi sellaista, enää ei olisi toivoakaan vastaisista, rikkaista Cambridge-kohtauksista.
Enää ei saisi katsella isän uutteran tarkkaavaisia, jaloja piirteitä lampunvalossa, kun hän istui tunnin toisensa jälkeen kumartuneena kirjoitustensa ääressä Homeroksen rintakuvaa vastapäätä. Kerran tai kahdesti isä oli kohottanut katsettaan ja hymyillyt hänelle ikäänkuin epämääräisen tyytyväisenä siitä, että tytär oli hänen luonansa. Hänen kirjoituspöytänsä oli jäänyt iäksi tyhjäksi. Se oli liikuttavaa; se toisi kyyneleet silmiin, jos sitä muistelisi; se teki isän niin inhimilliseksi.
Tekikö kuolema kipeätä?
Nyt hänen mieleensä äkkiä välähti sen kysymyksen muisto:
»Isä, tekeekö kuolema kipeätä?»
Vuosia sitten. Isoäiti oli juuri äsken kuollut. Kun isä oli tullut hänen vuoteensa ääreen sanomaan hyvää yötä, oli hän tiedustanut sitä.
Isä oli jäänyt äänettömäksi ja miettiväksi. Isän äänettömyys täytti hänet pelolla: hänen sydämensä tykytti, ja punaisena ja kauhuisena hän tuijotti isään. Isä kertoisi hänelle jotakin kamalaa, tiesi jotakin niin hirveätä isoäidistä, kuolemasta ja sen tuskista, ettei voinut puhua… Isä kuolisi… Hän, Judith, oli… Voi, hyvä Jumala! Voi, Jeesus!
Vihdoin isä oli huokaissut ja sanonut:
»Ei, ei. Kuolema ei tee lainkaan kipeätä.»