Hän oli itkien heittäytynyt isän syliin, ja isä oli äänettömänä puristanut häntä rintaansa vasten; ja isän rauhallisesta, tukevasta olkapäästä oli häneen virrannut lohtu.
Kuolema ei tehnyt lainkaan kipeätä, se oli ihan kohdallaan, oli isä vakuuttanut. Hän oli äsken kuollut.
Judith silmäili ympärilleen, hiljaisessa huoneessa. Ei mitään muuta kuin yksinäisyyttä, avuttomuutta, kammottavaa äänettömyyttä. Hänen oli myöskin vilu, hän vapisi.
Vähän aikaa sitten hän oli ollut naapuritalossa. Nyt se talo olisi ihan pimeässä, suljettu. Jos hän juoksisi takaisin sinne kertomaan sanomansa, niin varmasti he auttaisivat, neuvoisivat, lohduttaisivat, sillä he olivat hänen ystäviään.
»Roddy, Roddy, isä on kuollut.»
Roddy seisoi Tonyn käsi hartioittensa ympärillä, eristyneenä, välinpitämättömästi hymyillen. Hän ei pitänyt murheesta, ja Tony piti hänet loitolla hänestä, Judithista. Hänen, Judithin, aika oli kaukana takana, ammoin mennyt.
»Julian, isä on kuollut.»
Julian olisi kumartunut lapsen puoleen; hän nostaisi päätänsä, mutta ei vastaisi mitään. Hänellä oli yllin kyllin omia surujaan, ja hän pelkäsi lapsen herättämistä.
Mutta Martinille saattaisi kertoa; hän kuuntelisi ja lohduttaisi, osoittaen laajaa, sanatonta hellyyttä. Hän saattaisi olla seisomassa kirsikkapuun alla odottamassa, ihan kuten hänen poistuessaan. Hän juoksisi ikkunan ääreen.
Puutarhassa ei ollut ketään. Ulkosalla vallitsi himmeä hämärä — se saattoi johtua kapean kuunsirpin nousemisesta tai aamunsarastuksesta — ja se teki kirsikkapuun kalpeaksi ja selväksi. Se näytti leijailevan häntä kohti, paisuvan ja kohoavan pilviin saakka; loistava näky.