Tämä oli yhteinen ruokasali — suunnaton, alaston täynnä kaikua ja kalseata valoa, valkoista ja kylmän sinisiä verhoja… sininen ja korkea kuin hämärä jään ja lumen yläpuolella täyden kuun noustessa.
»Voin aina ajatella sitä ja olla välittämättä, jollei kukaan puhuttele minua…»
Yhdellä seinällä rivi mustia leninkejä ja valkeita esiliinoja valmiina palvelemaan; huoneen yläpäässä ruokapöytä alkamassa täyttyä: mustia asuja, harmaata, sileiksi harjattuja, älykkään näköisiä päitä, vakavia, laihoja kasvoja, jotka katselivat pitkin huonetta, yksi nuorekas pää hiukan nuokuksissa; kasoittain kastanjanruskeita hiuksia ja Peter Pan-kaulus. Joukottain kaikenvärisiä, kaikenmuotoisia ja kokoisia pukuja, kaikki häärimässä ripeästi, tietäen, mihin mennä; kokonainen meri kasvoja, jotka keinuivat ja kääntelehtivät, lörpöttelivät, nyökkäilivät ja nauroivat muille kasvoille kirkassilmäisinä ja varmoina itsestään.
»Margaret, tule istumaan tänne… tänne… tänne! Minun viereeni!
Sylvia, minun viereeni… Onko täällä tilaa Sylvialle?…»
»Olen hukassa, hukassa, hyljätty, yksin, hukassa», mietti Judith hurjistuneena, syöksyi lähimmän tuolin ääreen ja takertui siihen. Hän oli kahden tytön välissä, jotka tähystivät häntä ja käänsivät sitten katseensa jälleen toisaalle. Hän painoi päänsä kumaraan; vanha kasvojen pelko valtasi hänet.
Syntyi hiljaisuus. Huoneessa kajahti kellomainen ääni, lausuen: Benedictus benedicat. Ja sitten alkoi häly, raapina, suunnaton kirkuna, joka kohosi laipioon ja siellä kiiri, murtui, paisui jälleen keskeytymättä. Sen valtaviin ääniin hän taaskin tunsi hukkuneensa; mutta kukaan muu ei näyttänyt panneen sitä merkille.
»Saanko ojentaa teille suolaa?» tarjoutui naapuri.
»Teidän jälkeenne», vastasi Judith totisena.
»Kiitos.»
Keskustelu kuhisi edelleen hänen ympärillään.