Vakavasti hänen silmänsä säteilivät ja loistivat lasiensa takana. Otaksuttavasti hän oli hyväntahtoinen ja hyvää tarkoittava, mutta hänen ihonsa oli rasvainen, eikä vaaleanpunainen ollut hänen värinsä; hänen ohut tukkansa haisi, ja puhuessaan hän syljeksi. Värittömissä kasvoissa ei ollut vähääkään nuorekasta. Kenties todella älykkäät tytöt näyttivät juuri tällaisilta.
»Olen kuluttanut tämän päivän siihen, että olen laittanut huoneeni kuntoon», kehui Mabel, silmäillen onnellisena ympärilleen. »Minusta on suuri nautinto saada oma pieni sopukka, jossa on omat tavarani ympärilläni ja… Huomenna minun täytyy aloittaa työnteko todenteolla. Miltä teistä tuntuu työnne? Aluksi teiltä varmasti tuhlautuu aikaa, jollette järjestä päiväänne suunnitelmanmukaisesti. Teidän pitää tulla tänne työskentelemään. En minä teitä häiritse. Teen itsekin kovasti työtä. En seurustele paljoa muiden opiskelijoiden kanssa.» Hän punastui. »Minulla ei ole aikaa. Ja sitten tietysti pitää päästä Cambridgeen luentoja varten ja… Ajatteko polkupyörällä? Sen jälkeen, kun olin keuhkokuumeessa, se uuvuttaa minua pahasti… Meidän täytyy aluksi käydä yhdessä luennoilla — olla toistemme seurana…»
»Opiskeletteko tekin englanninkieltä?» tiedusti Judith sydän kylmänä.
»Niin, kyllä.» Mabel puri sormeaan hermostuneesti. »Minun ei onnistunut suorittaa ylioppilastutkintoa, nähkääs. Se oli pettymys. Olin perin kurjassa kunnossa, ja kaikkiaan… En esiintynyt tietojeni mukaisesti, vakuutti neiti Fisher. Hän kirjoitti niin kauniin kirjeen, ja… Halusin niin hartaasti päästä tänne, se merkitsi minulle niin paljon, ja tahdon näyttää — jos terveyteni sallii… Minulla ei ole oikein hyvä terveys… niinpä sillä, mikä minun oli onnistunut säästää, ja äidiltäni saadulla pienellä avustuksella… hänen ei oikeastaan olisi kannattanut antaa sitä, mutta kun hän näki, mitä se minulle merkitsi… siis minun täytyy edistyä hyvin… minun ei sovi tuottaa hänelle pettymystä… Aiotteko valmistautua ansaitsemaan elatuksenne?»
»En tiedä», vastasi Judith hämmentyneenä.
»Ei siltä näytä», jatkoi toinen hätäisesti, luoden vaivihkaa puolittain vihamielisen katseen Judithin vaatteisiin. »Useimpien tänne tulevien tyttöjen toimeentulo on heidän aivojensa varassa, joten luonnollisestikaan ei kenelläkään ole oikeutta tulla tänne ainoastaan huvittelemaan, vai onko? Mutta varmasti te edistytte oikein hyvin. Neiti Fisher kertoi tänä aamuna teidän työskennelleen erittäin hyvin ylioppilastutkintoa varten. Niinpä niin. Hän ihan ylisti teitä. Arvelin, että kenties jotkut muistiinpanoni ja kirjoitelmani olisivat teille hyödyksi… Teen sangen täydelliset muistiinpanot — muistini pyrkii joskus pettämään ja sitten… Arvelin, että jos työskentelisimme yhdessä, kenties voisimme — ymmärrättehän — auttaa toisiamme … Kun toiset aivot syventyvät niille uuteen kysymykseen… Saattaisimme…»
Hänen silmänsä kavalsivat hänet: aivonimijä, joka hapuili uutta, täysiveristä elämää. Judith kiitti häntä kohteliaasti ja nousi lähteäkseen.
»Älkää hätäilkö!» esteli Mabel. »Valmistan teille kupin kaakaota.
Minusta kaakao on aina niin ravitsevaa.»
Hän hyöri kasarin kimpussa tulen ääressä ja hengitti tohisevasti nenänsä kautta. Hänen ihonsa kiilsi sairaloisesti tulen hohteessa. Huone oli hyvin ahdas, täynnä vaaleanpunaista peitekangasta ja porsliinikoruja. Hän ei ollut välittänyt matosta: hän oli koristanut huoneen sen mukaisesti. Uuninreunuksella oli useita valokuvia henkilöistä, joilla sukupuolesta riippuen oli vankat jäykistyslaitteet kaulassa tai joilla oli tuuheat viikset ja kaulukset; ja kirjahyllyn päälle oli yksin sijoitettu ympäristöön sopimaton, viehättävä valokuva tytöstä, jolla oli kihara, bobattu tukka. Isot silmät nauroivat katsojalle veitikkamaisesti; kasvot vaativat katsojaa niitä katselemaan — naiselliset kasvot, aistilliset ja oikukkaat; suun kaari leveä; hymy hieman tietoisesti herttainen, mutta vastustamaton.
»Oi, kuinka sievä!» äänsi Judith ihastuneena.