Eräästä ovesta tuli tyttö, joka kantoi kuumaa vettä kannussa. Hänen yllänsä oli vaaleanpunainen, flanellinen yöpuku.
»Voisitteko ilmoittaa minulle», kysyi Judith, »miten päästään
C-käytävään?»
Tyttö katsoi häntä tarkasti, ja sitten hänen silmänsä alkoivat säteillä lasiensa takana.
»Oi, neiti Earle! Tietysti! Me olimme yhdessä suorittamassa ylioppilastutkintoa. Tulkaa sisälle!»
Avuttomasti tajuten, että tämä epämiellyttävä uni alkoi muuttua selväpiirteiseksi painajaiseksi, Judith seurasi häntä.
»Istukaa!» kehoitti tyttö. »Olen niin iloissani siitä, että tulitte minua etsimään. Muistattehan nimeni — Mabel Fuller.»
Voi, hyvä Jumala! Tuo olento luuli, että hänet oli valittu ystävyyden ehdottamista varten…
»Olen niin kovin hyvilläni siitä, että tulitte tapaamaan minua.
Varmastikin teistä tuntuu hyvin oudolta.»
»Hieman. Mutta minulla ei ole mitään heikkoa, kiitos.»
»Aluksi tuntuu sangen yksinäiseltä. Mutta vähät siitä. Tunnetteko ketään muita? Ettekö? En minäkään.» Hänen silmänsä välähtivät. »Meidän täytyy pysytellä yhdessä, kunnes perehdymme. On suurenmoista, kun — minulla oli täällä ystävä kerran. Hän valitti, että elämä oli hyvin rasittavaa — myllerrystä. Meidän pitää koettaa tehdä pienet huoneemme niin rauhaisiksi kuin mahdollista. Tulkaa minun huoneeseeni työskentelemään, milloin vain haluatte! Se, että huoneessa on joku toinen, on minusta aina omiaan edistämään keskittymistä, eikö teistäkin?»