Avuliaat kädet tukivat hänen hervotonta olemustaan. Melu puhkesi taaskin valloilleen, tulvien ruokasalista pitkin käytäviä.
Judith palasi huoneeseensa ja istuutui ikkunan ääreen. Ulkosalla oli hämärä, kolea ja syvä. Hänen ikkunaansa ympäröivät puunlatvat. Tuntui kuin olisi ollut linnunpesässä, kun istui täällä ylimpien oksien huojuessa ikkunan ympärillä. Jos vain käytävissä ei olisi kajahdellut kovia ääniä ja outoja askelia, jos vain voisi unohtaa maton, jos vain voisi käännyttyään nähdä Martinin (ei Roddya — hän oli liian haaveellinen muisto tuomaan lohtua) — mahdollisesti voisi tänne sopeutua.
Nyt kuului askelia harvemmin, äänet olivat hiljaisempia. Mitähän ne salaperäiset olennot puuhailivat? Suunnaton rakennus oli heitä täynnä, he riensivät koloihinsa ja niistä pois, kukin uutterasti askaroiden omissa oudoissa tehtävissään.
Ilta oli laskeutunut Cambridgeshiren tasaisille vainioille ja peittänyt näkyvistä hämyisen, tuliläikkäisen lännen. Puunrungot ojentelivat oksiaan jäykäksi, mustaksi verkoksi ja saivat siihen muutamia tähtiä.
Nyt hän sulkee silmänsä ja näkee kotoisen puutarhan, nurmikon, jolle kesäinen aurinko huimaavan kuumasti paistaa; kuulee niittokoneen kiihkeän, silloin tällöin katkeavan ratinan; tuntee niitetyn ruohon tuoksun, johon sekaantuu ruusujen, neilikoiden ja lavendelien lemua; näkee valkeat perhoset lepattamassa vihannespenkkien kohdalla; näkee äidin verkkaisesti kävelevän portaita ylöspäin kädessään sokeriherneitä sisältävä koppa, seisahtuvan ja vetävän ylös viiruiset venetsialaiset kaihtimet, koska nyt on ilta; aurinko on tiheiden, kallelleen painuneiden, tummanvihreiden, upeiden, liikkumattomien kastanjapuiden takana; se on imenyt viimeisenkin säteensä pois huoneista ja jättänyt ne lämpimiksi, värähteleviksi, hämäriksi. Nyt on yö. Hän menee joelle; he ovat kaikki siellä, odottaen häntä pimeässä… Nyt siellä on ainoastaan Roddy, joka tulee ihan likelle, parhaiksi koskettaa hänen olkapäätänsä, taivuttaa päänsä katsoakseen hänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa. Hän kuuntelee ja kuulee Roddyn sanovan: »Armas»… Tietysti se oli ollut leikkiä. Mutta Roddyn sointuva ääni yhäti kuiskii ja toistaa sitä… Heidän katseensa osuvat yhä uudelleen toisiinsa ja huumaantuvat…
Sitten ihan äkkiä kaukaisen junan vihellys herätti hänet, tunkeutuen tämän suunnattoman outouden halki ja vihjaten tavallisiin, tuttuihin asioihin: ja koti-ikävästä riutuneena Judith lähetti sitä kohti koko olemuksensa toiveen, että hän voisi lentää sen jäljessä takaisin tuntemaansa elämään…
Mahdotonta oli jäädä tähän huoneeseen. Hän avasi oven ja lähti astelemaan pitkin käytävää. Sen toisessa päässä kuului äänekästä rupatusta puolittain avoimesta ovesta. Tirkistäessään sisälle hän näki pilven savukkeensavua ja huoneen täynnä tyttöjä, jotka loikoilivat tuoleilla ja lattialla.
»Kuka on hockeyjoukkueen kapteeni? Jane, tietysti ryhdyt pelaamaan hockeytä? Ja lacrossea… Jane, onpa totisesti suurenmoista nähdä sinut jälleen… Jane, vuosikumppanisi näyttävät tympeältä joukolta… Kuka on heistä se, joka sijoittui meidän pöytäämme?… Oh, niinkö luulet? Hänellä on niin ylpeä ilme… ikäänkuin ylemmyyden… Kenties hän on ujo…» Puheeseen sekaantui kirkas ääni, korkea ja tavattoman kaikuva: »Hän on kaunein ihminen, mitä milloinkaan olen nähnyt. Minä jumaloin häntä… Onko kellään makeisia?»
Judith puolittain näki, puolittain kuvitteli pään välähtävän lampun alla hänen kiitäessään oven sivuitse. Jos se ääni…? Siinä äänessä oli auringonpaistetta.
Hän meni alakertaan, katsoi viidennen kerran, oliko E:llä merkityssä lokerossa hänelle osoitettuja kirjeitä, tiesi viidennen kerran, ettei siellä voinut olla, ja käveli edelleen, harhaillen pohjakerroksen käytävissä, halusi äkillisen pakokauhun valtaamana päästä takaisin huoneeseensa, mutta huomasi eksyneensä.