»Mutta minä voin vetäytyä kuoreeni. Voin olla välittämättä heidän karkeudestaan…»
Juuri kuutamovalo, joka täytti sinisen huoneen, teki sen niin kylmäksi ja puhtaaksi. Jääkenttien ja lumen yläpuolella lepäävät kylmät, läpikuultavat ilmakerrokset…
Hän tarkasti vastassaan olevaa kasvoriviä ja sitten yhä uusia kasvorivejä. Melkein kaikki yksinkertaisia, melkein kaikissa joku kaunis piirre: siellä täällä siromuotoisia päitä, leveitä, valkeita, rauhallisia otsia; nuorekkaita kauloja; valkeita hampaita, hauskan hymyn paljastamia; viattomia, älykkäitä, miellyttäviä silmiä. Vastaanottavia, avonaisia kasvoja ne olivat, niissä ei ollut pidättymisen ilmettä, ne katselivat toisiaan, asioita — eivät sisäänpäin itseään. Mutta pelkkää laumaa suoraan sanoen: kypsymättömiä, epäsiistejä, kaikki tympeitä ja kaikki samanlaisia, tavallisia naispuolisia joukko-olentoja. Kuinka vaivaavaa se olikaan! Jos niiden joukossa näkisi Mariellan kirkkaat, hienot kasvot — vajoaisivatko nekin joukkoon?
Juuri tuolla piti hänen nöyrästi istua, noiden hiljaisempien päiden joukossa, ihan tuolla päässä. Siellä vilahteli valoa; silmännurkitseen hän oli jo erottanut sen useita kertoja. Hän katsoi tarkemmin. Se oli jonkun vaalea pää, niin rajusti liikkuva, että se näytti hienosti valaisevan ympärillään olevaa ilmaa — eloisa, ponnekas pää, joka kääntyili ja nyökkäili; sen alapuolella valkea kaula ja olkapäät, jalomuotoiset, nojautuivat pöydän ylitse. Sitten kasvot äkkiä kääntyivät — pelkkiä kaarteita, leveä suu naurussa, väri lämmin… Mieleen johtui kypsä hedelmä — auringonpaisteen lämmittämä persikka. Kasvot näyttivät silmäilevän Judithia, käyden äkkiä kiihkeän tarkkaaviksi, ja sitten hymyilevän. Niiden katse osui hänen silmiinsä syvän kysyvänä.
»Kuka tuo on?» tiedusti Judith innostuneesti, unohtaen asemansa.
»Oh, joku vastatullut. En tiedä hänen nimeään.»
Hänen nimensä, hänen pelkkä nimensäkin olisi varmasti päivänpaisteinen.
Ihan äkkiä Judith rohkaistui syömään vanukastaan.
Taaskin tuolien rapinaa, ja he kaikki olivat pystyssä. Perin punehtuneena joku lensi korokkeen reunassa olevalle ovelle ja kiskaisi sen auki, pitäen sitä avoinna mahtihenkilöiden purjehtiessa verkkaisesti ulos. He olivat poissa. Tyttö palasi vieläkin punaisempana.
»Hyvät ystävät! Luuletteko heidän huomanneen minun hihittävän? Bunny, olit raakalainen, kun panit minut nauramaan! Kävikö kaikki niinkuin pitikin? Luulin, etten mitenkään saisi sitä auki ajoissa. Neiti Thompson näytti niin ankaralta; mutta näittekö, kuinka herttaisen hymyn sain neiti Ingramilta? Oi, mikä kokemus! Tukekaa minua!»