»Älkää siitä välittäkö!» lohdutti tyttö melkein ystävällisesti. »Ei se mitään merkitse ensi kerralla. Ja pian tutustutte ihmisiin. Eikö täällä ole ketään teidän koulustanne tullutta?»
»En ole koskaan käynyt koulua. Nyt olen ensi kertaa poissa kotoa…» Typerä, lamauttava seikka ilmaistavaksi; se aiheutti itsesääliä ja lisää kyyneliä.
»Tosiaanko?» kummeksi tyttö ja lisäsi kohteliaasti lyhyen vaitiolon jälkeen:
»Tunnetteko Cambridgea?»
»Hiukan. Kävin täällä kerran isän kanssa. Hän suorastaan jumaloi sitä. Hän oli aina tulossa takaisin tänne. Juuri sentähden hän tahtoi minunkin tulevan —»
»Tosiaanko? Kuinka mukavaa. Hän kai tulee usein teitä katsomaan, eikö tulekin?»
Judith käänsi kasvonsa toisaalle äänettömänä. Isä ei koskaan, ei koskaan tulisi katsomaan häntä, pelastamaan häntä. Minkä tähden hän oli maininnut mitään isästään? Isä oli kadonnut ja jättänyt hänet avuttomaksi sellaisten olentojen joukkoon, jotka rohkenivat olettaa hänen vielä elävän…
Retkeilyjä. Laboratoriotöitä. Luentoja. Ohjaajia. Lomia. Valvojattaria.
Äänet hölpöttivät edelleen. Haarukat kalisivat. Laipio kajahteli.
»Rumaa ja meluista», mutisi Judith. »Rumaa, meluista, karkeata ja haisevaa…» Saattaisi luetella loputtomiin.
Kaikkialta tirkisteli silmiä ja kurottui kauloja häntä tähystämään…