He pakenivat sen luota.
He pakenivat sen luota, mutta voi! — se ajoi heitä takaa. Kilometrien päästä se valitti Judithille, kimeästi, heikosti kirkuen: »Pelasta minut! Pelasta minut!» He esittivät toisilleen puolustukseksi sen, että olivat pilanneet jänisjahdin, ja lähtivät samaa tietä takaisin. Heidän jalkojensa oli pakko palata sinne.
Lammikko lepäsi kauniina ja tasaisena illan valossa. Sateenvarjo oli hukkunut.
Roddy seisoi veden rajassa ja puri huultansa. Hän sanoi:
»Niin, melkein toivon, etten olisi heittänyt sitä vanhaa vehje-parkaa tuonne.»
Judith nyökkäsi. Hän ei voinut puhua.
Senjälkeen se paikka vaivasi häntä aina.
Mutta syvemmälle hänen muistiinsa syöpyi häntä Roddyyn liittävä side, yhteinen tunne, salainen myötätunto. Ahnaasti hän tarttui siihen ja ruokki sillä hillitöntä kunnianhimoaan. Kerran he kaikki pitäisivät hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta; myöskin Roddy kertoisi hänelle kaikki. Heidän elämänsä, jotka tähän saakka olivat aina olleet kaukaisia ja salaperäisiä, kierisivät läheisesti hänen ympärillään. Hän tietäisi kaikki, kaikki heidän asiansa.
* * * * *
Tästä kaukaisesta, mitättömästä tapauksesta alkaen Roddyn kasvot kohosivat hänen mieleensä viimeisinä, selvimpinä oudoimpina.