Joku nousi pystyyn ja kiersi valon palamaan; ja ihan äkkiä oli pimeys kaihonnut ulkosalle, ja ikkunalasi oli purppuransininen, sileä pinta.
Roddy oli Tonyn huoneessa, nojaten uuninreunukseen, ihan likellä. Hän menisi poistuessaan Tonyn portaiden ohitse; ne olivat kadunkulmassa vastapäätä kappelia. Hän oli nähnyt Tonyn nimen joka kerta ohi kävellessään. Kerran hän oli kohdannut itse miehenkin, joka oli katsonut hänen lävitseen; ja kun hän kerran meni talon ohitse, oli joku pihalla luikannut: »Tony!» ja viimemainittu oli kumartunut ulos korkealla olevasta ikkunastaan vastatakseen.
Voi tätä sietämätöntä luentoa!
Äkkiä se oli lopussa. Hän tuli ulkosalle ja näki Kuninkaan kappelin syvässä hämärässä; sen muurien tukipylväät kohosivat kalpeina rivissä, muistuttaen jättiläismäisiä aaveita.
»Oi, olen unohtanut muistiinpanoni luentosaliin. Minun täytyy mennä takaisin. Älkää odottako minua!»
Hän palasi muutamia askelia, kunnes hämy oli niellyt heidät, ja jäi yksin vartoamaan pimeällä pihalla. Tonyn ikkunassa oli valoa. Hitaasti hän hiipi sitä kohti ja pysähtyi sen kohdalle, sivellen seinää. Hän käänsi päänsä ylöspäin ja huusi sanattomasti: »Oi, tule! Tule!»
Ketään ei tullut katsomaan verhottomasta ikkunasta. Ei kukaan juossut portaita myöten alas.
Ja jollei Judith menisi pian, lähtisi omnibusvaunu ilman häntä.
Se saisi lähteä, ja hän menisi koputtamaan Tonyn ovelle ja lausuisi ihan yksinkertaisesti:
»Myöhästyin omnibusvaunustani ja tulin senvuoksi tapaamaan Roddya.»