Mitä he aikoivatkaan, erotako suuttuneina? Kuinka kaukana he olivatkaan tuosta toisesta maailmasta epäilläkseen toisiaan ja ymmärtääkseen toisiaan väärin niin pahasti, että heidän piti riidellä!
Hänen rohkeutensa petti äkkiä hänen nähdessään ison rakennuksen kohoavan yläpuolelleen; siinä ei ollut varmuutta eikä ystävällisyyttä. Entäpä jos hänen palatessaan Jenniferin huone olisi tyhjä, jos Jennifer lopullisesti väsyneenä häneen olisi käyttänyt tilaisuutta karatakseen ja parhaillaan kolkuttaisi vieraiden oville varmana hyvästä vastaanotosta?… Kuinka nopeasti ilman hänen hahmoaan, ilman hänen ääntänsä kaikki sortuisi ja hajaantuisi pelkäksi valottomaksi sekasorroksi! Hänen, Judithin, ei olisi milloinkaan pitänyt poistua niiltä paikoilta, joissa Martin seisoi hänen rinnallaan, kuunnellen, tarkkaillen, kaikkialla odottaen kietoakseen hänet turvaan.
Hän virkkoi hiljaa:
»Martin, milloin Roddy tulee sinua katsomaan?»
»Hän oli täällä», vastasi Martin, »viikko tai pari sitten. Hän asui Tony Baringin luona», lisäsi hän. Ja sitten taaskin. »Ainoastaan yön tai kaksi.»
Sitten hän pahasti hämillään koetti lieventää sitä tuskaa, joka hänenkin korvissaan parkui hirveästi äänettömyydessä, mutta ei löytänyt sopivia sanoja.
»Tuskin itsekään näin häntä. Hänellä oli hyvin kiire — niin paljon ihmisiä tavattavina. Hän tulee luultavasti pian uudelleen, ja sitten meidän täytyy pitää kekkerit.»
»Oi, niin, Martin… Ymmärräthän, se oli hyvin ilkeästi häneltä. Hän lupasi tulla tapaamaan minua.»
Hänen äänensä oli hiljainen ja ystävällinen.
»Hän unohtaa niin helposti», virkkoi Martin avuttomasti.