Mabel oli aina liikuttava, niin ettei milloinkaan voinut olla hänestä tyyten välittämättä, aina kuvatusmainen ja vailla kaikkea viehätystä, joten ei voinut ajatella häntä eikä katsoa häntä tuntematta vastenmielisyyttä; näin koko suhde oli ikävystyttävää ja hyödytöntä itsekoulutusta.
Vähitellen Mabel luopui koettamasta vetää Judithia omaan elämäänsä ja yritti epätoivoisesti itse sovittautua Judithin elämään: pakisi muiden tyttöjen kanssa, koetti nauttia heidän pilapuheistaan, yhtyä heidän innostukseensa ja heidän harhakuvitelmiinsa, oli viettävinään hilpeätä kotielämää, joka muka oli täynnä mielenkiintoisia ystäviä ja hauskuutta, oli nauravinaan työn ajatukselle ja kohtelevansa kevyesti kandidaattitutkinnon painajaista, joka painoi häntä maahan.
Kerran tai kahdesti Judith yritti saada hänet mukaan iltaseurueeseen, selittäen, kuinka yksinäinen hän oli, etukäteen vedoten muihin hänen paatoksensa tähden… Mutta siitä ei ollut hyötyä. Hän oli toisenlaisia olentoja — ikävä ja seuraan soveltumaton. Ja ilkeä välke silmissään Jennifer puhui äänekkäästi ja pahanilkisen epäkunnioittavasti opinto-ohjaajista, papistosta ja raamatusta, mainitsi ruumiin kevytmielisen peittelemättömästi; ja Judith häpesi itseään sen vuoksi, että piti Jenniferin puheita hupaisina.
Itsepintaisesti Mabel koetti uskoa, että Jennifer oli sen laatuinen paha, josta Judith parantuisi huolellisella hoidolla, sekä syrjäyttää koko suhteen merkityksen, pyrkien vaatimaan Judithia yksinomaan omaan seuraansa, lausuillen vihjauksia suojelevasta läheisyydestä.
»Kas niin! Kalpeat posket! Mitähän äitisi sanoisi, sen haluaisin tietää, jos sallisin sinun palata kotiin tuonnäköisenä? Minun pitää itseni tulla panemaan sinut vuoteeseen.»
Ja sitten seurasi punehtuminen ja nälkäinen välke silmissä, samalla kun hän kömpelösti kosketti Judithin poskea.
Ajan mittaan Mabel vapaaehtoisesti peräytyi kaikilta niiltä paikoilta, joihin hän oli koettanut tunkeutua, vetäytyen mitään hiiskumatta yksinäiseen huoneeseensa torttujensa luokse. Enää ei kirjelaatikossa ollut vastenmielisillä otsakkeilla varustettuja pikku kirjeitä. Hän ei pyytänyt mitään.
Myöhään iltaisin Judith ikkunastaan näki hänen lamppunsa tuijottavan jännittyneenä, heikkona, toivottomana silmänä pihalle. Puhellessaan ja nauraessaan Jenniferin kanssa hän näki sen kaiken ja kohta arvasi Mabelin istuvan yksin kyyristyneenä muistivihkojen ja sanakirjojen ääreen, hengittävän tohisevasti nenän kautta tunnin toisensa jälkeen ja hämärästi toivovan verhottoman ikkunansa kiinnittävän Judithin huomiota sekä taivuttavan hänet tulemaan sisälle sanomaan hyvää yötä.
»Oi, Jennifer, en ole poissa viittä minuuttia. Minun vain täytyy mennä katsomaan Mabelia. Se on kauheata. Sinä et sitä tiedä. Hän odottaa minua ja istuu valveilla koko yön tehden työtä, jollen mene.»
»Kerro hänelle nuoresta Buten ladystä sekä terveiseni ja vie hänelle suudelma!» kehoitti Jennifer kovassa äänessään karkeuden häive, jonka hän piti varalla Mabelia varten. »Ja sano, että yliopettajatar on hyvin pahastunut häneen, koska on saanut tietää, ettei hän käytä kureliivejä. Hän aikoo puhua siitä julkisesti, huomenillalla, koska se on kovin siveetöntä. Ja kysy häneltä, mitä hänen äitinsä sanoo, jos sinä päästät hänet kotiin kasvot niin perin täpläisinä.»