Utuisen saaren yksinäisen rannan vuoret ja meren aavat meistä erottaa. Kuitenkin veri kotiin meitä kutsuu; unissa Hebridit ne meille kangastaa.
Niin, siihen sisältyi kaikki…
Rivit tulivat hätäisesti, ajattelematta.
Joki eelleen valtavana valui sen seudun sumeasta huminasta kirkkaaseen, kylmään tähtein tuikkeeseen ja neitseellistä aavaa sitten halkoi paisteessa yksinäisen kuun…
Oi, päivännouto, aikaan kyllästynyt, päivänkehrän askelia lasket.
Oi, päivännouto!… Missä ne olivat — auringon muinaiset puutarhat, joihin minun päivännoutoni ikävöi? Ne puolittain tulivat näkyviin sanoissa…
Nous n'irons plus aux bois,
Les lauriers sont coupés.
O mors quam amara est memoria tua homini pacem habenti in substantiis suis…
Kuinka nuo molemmat yhdestä suusta huusivatkaan: voi! Ja sitten lopuksi uni ja ajaton rauha.
Nox est perpetua una dormienda.