»Ei; en tunne — mitään.»
Koko elämä oli keskittynyt hänen synkästi sykähtelevään mieleensä; hänen ruumiinsa ei tuntenut sään vaikutusta. Hän näki opiston portin vilahtavan ohitse. Sen valot loistivat ja jäivät jälkeen; eikä hän voinut puhua. Eteenpäin he kiitivät; pitkä, suora, tyhjä tie avautui auton lamppujen valossa heidän eteensä lyhyinä katkelmina ja suoltui olemattomiin heidän taaksensa hyljättynä iäksi.
Äkkiä Roddy pysäytti auton.
»Missä se paikka on?»
»Taisimme sivuuttaa sen aikoja sitten.»
Tuuli kantoi hänen heikon äänensä poispäin Roddysta. Viimemainittu kumartui hänen puoleensa.
»Mitä?»
Judith kääntyi häneen päin.
»Taisimme sivuuttaa sen aikoja sitten.»
»Niin taisimme.»