Äänettömyys. Yön rajattomien syvyyksien halki puhaltava väkevä tuuli nosti hänet siivilleen ja kiidätti hänet ajan ja paikan rajojen taakse. Hän näki Roddyn käden ohjausrattaalla — vaalean himmeänä läikkänä; hänen oma kätensä ojentui hitaasti ja sijoittui sen viereen; ja hän tuijotti niihin molempiin. Roddy katseli, kun Judithin käsi laskeutui hänen kätensä viereen eikä siirtänyt omaansa hiuskarvankaan leveyttä koskettaakseen sitä. He olivat kahden kesken yhdessä. Sanat ja liikkeet olivat tarpeettomia. Heidän kätensä lepäisivät hievahtamatta vierekkäin loputtomiin.
Hän kuuli Roddyn naurahtavan pehmeästi, ja samassa hänen kätensä nopeasti vetäytyi hänen helmaansa.
»No niin, mitä haluat tehdä?» tiedusti Roddy hyvin hiljaa.
»En halua palata.»
»Haluatko jatkaa matkaa?»
»Kyllä.»
Auto kiiti taaskin eteenpäin. Kerran Judith kumartui kuiskaamaan Roddyn korvaan:
»Roddy!»
»No?»
»Et sinäkään tahtonut palata, vai tahdoitko?»