»En.»
Judith nojautui jälleen taaksepäin huolettoman rauhallisena viuhuvassa tuulessa ja yksitoikkoisella tiellä.
Kerran Roddy purskahti nauramaan, taputti hänen polveaan ja huudahti:
»Emmekö ole hulluja?»
Hänen äänensä kajahti poikamaisesti, hilpeästi.
Nyt alkoi sataa lunta, ensin harvakseen, mutta pian huimasti ajautuvina pilvinä, peittäen näkyvistä tien, laskeutuen paksuna ja lujana kerroksena kaikkialle, takertuen kasoihin tuulilasiin.
»Voi, hyvä Luoja, meidän täytyy kääntyä», pahoitteli Roddy. »Tämä on kauheata.»
Hän käänsi auton ja sitten seisautti sen sytyttääkseen savukkeen. Judith näki hänen kasvojensa, tulitikun liekin valaisemien, äkkiä alkavan hohtaa lämpimästi pimeydestä; niissä oli tuntemattomia kaarroksia, outoja valo- ja varjopintoja sekä soukenneet silmät, jotka eivät olleet ihmisen ja joita ei milloinkaan voisi unohtaa.
Roddy heilutti sammuvaa liekkiä hänen kasvojensa edessä.
»Juhlalliset kasvot! Mitä sinä tuijotat? Hymyile — nopeasti, nopeasti, ennenkuin tikku sammuu!»