Tulitikku sammui.
»Minä hymyilen, Roddy.»
»Se on oikein. Judy-parka lumen peitossa! Siinä istut niin kainona ja vaatimattomana. Toimitunko sinut kotiin hengissä?»
»En siitä välitä.»
Hän sujautti kätensä Roddyn kainaloon; jälkimäinen puristi sitä nopeasti ja ystävällisesti ja alkoi ajaa eteenpäin.
Nyt he olivat opiston portilla. He eivät sittenkään olleet ajaneet kovin kauas. Aika lähti taaskin liikkeelle, vastahakoisesti, tuskaisesti sykähdellen, kun auto kääntyi porttiholviin, ja Judith oivalsi heidän eronneen Martinista vain vähän enemmän kuin tunti sitten. Nyt se tuntui niin lyhyeltä — vähemmältä kuin minuutilta, kahden henkäyksen väliseltä pysäykseltä.
He istuivat vierekkäin autossa liikahtamatta.
»Minun kai täytyy mennä nyt sisälle», virkkoi Judith vihdoin. »Toiset ovat vielä ruokasalissa.»
Roddy vapisi ja löi kämmeniään vastakkain. Judith tarttui hänen toiseen käteensä ja tunsi sen olevan jääkylmän.
»Kätesi. Voi, Roddy! Tuletko sisälle lämmittelemään takkavalkeani ääressä?»