Hän silmäili vartaloaan, joka pitkänään hentona ja liikkumattomana virui vuoteella; hän näki rintansa hiljaa nousevan ja laskevan hengityksen mukaan; ja hänellä oli sellainen tunne kuin hän olisi katsellut itseään toipuessaan pitkästä pyörtymyksestä, kylpien kristallinkirkkaassa, uudessa elämässä, muuttuneena ja kaunistuneena.
Huoneen jokapäiväiset, naiselliset laitteet olivat, mietti hän, olleet sopimattomana taustana Roddyn loistavalle hienoudelle. Mutta nyt näytti olevan jotakin viehättävää, vierasta, omituista valoissa ja varjoissa, kukkien, kirjojen ja huonekalujen muodoissa, ikäänkuin Roddy olisi jättänyt niihin leimansa.
Hän kuuli Jenniferin askelien nopeasti lähestyvän hänen oveaan… Ei sanaakaan, ei kuiskaustakaan Jenniferille. Jennifer ja Roddy eivät saaneet koskaan kohdata toisiaan, eivät edes ajatuksissa. Mitä syvin vaisto kielsi sen.
Jennifer astui hilpeästi sisälle.
»Oletko väsynyt, rakas?» alkoi hän. »Teit ihan oikein, kun et tullut ruokasaliin. Siellä oli kamalampaa kuin koskaan ennen. Ja nyt, rakas, salli minun laittaa sinut vuoteeseen — olet niin uupunut. Minä hoivaan sinua. Paistan sinulle jonkun munan, sittenkun olet vuoteessa.»
Siis Jennifer ei epäillyt mitään. Hän ei huomannut kaiken muuttuneen. Hän oli hellän levottomuuden vallassa, joka sairauden jälkeen valtasi hänet silloin tällöin, milloin hän muisti ajatella, että Judith oli heikko. Hän nosti Judithin syliinsä ja kantoi hänet makuuhuoneeseen…
Sittenkään ei mitään ollut muuttunut. Tuossa Jennifer nauroi, lörpötteli, salli munien palaa järjestäessään hänen hiuksiaan, kumartui lopuksi hellästi antamaan hyvän yön suudelman. Judith koetti ajatella Roddya. Vähän aikaa sitten oli Roddy ollut kumartuneena hänen puoleensa, kuten Jennifer oli nyt, silmät erilaisina, mutta kuitenkin samanlaisina. Mutta Roddy oli kadonnut; nyt Judith ei jaksanut muistaa, minkä näköinen hän oli.
Mitään ei siis ollut muuttunut, järjestystä ei ollut muutettu eikä edes järkytetty. Olivathan nämä hetket; mutta kaikkialla niiden tavattoman, luonnottoman loistavan, jumalallisen karkean, henkeäsalpaavan suurenmoisen kaavauksen ympärillä kutoi elämä keskeytymättä edelleen, kutoi värittömiä, mitättömiä pikku seikkoja kestäväksi kankaaksi.
9
Sitten, siltä melkein tuntui, sillä aikaa, kun hän vielä vakuutti itselleen tällaista, kun Roddyn lyhyen käynnin muisto vielä tulvahti huumaavasti hänen mieleensä satoja kertoja päivässä ja sitten taaskin kaikkosi, kadoten Roddyn sitä seuranneen äänettömyyden salaperäiseen ja epäilyttävään pimeyteen, kun Jennifer pysyi kaiken hilpeyden ja varmuuden, kaiken riemun ehtymättömänä lähteenä, sillä aikaa kun koko järjestetty unelma jatkui ikäänkuin se ei olisi voinut milloinkaan katketa, sittenkin kolmannen vuoden alkaessa alkoi muutos luoda varjoaan.