Jenniferin katse, pään käännös, uusi sanontatapa, joku mitätön seikka säväytti hänen sydäntänsä hetkiseksi; ja sitten oli kaikki alkanut sortua pirstoiksi. Jennifer ei ollut enää sama ihminen. Jossakin kohdassa hän oli poikennut syrjään hiiskumatta sanaakaan ja kääntänyt kasvonsa uudelle tielle. Hän ei halunnut Judithin seuraavan itseään. Hän oli hylännyt Judithin pimeässä; ja vaikka hän nyt olikin vielä olevinaan läheisyydessä, oli hänen äänessään kaukaa kantautuvan äänen väärä kimeys.
Judith muisti Jenniferin kerran äkkiä sanoneen: »Yksi asia on elämässäni varma; se on se, että rakastan sinua aina.» Ja myöhemmin hänen silmänsä olivat loistaneet ikäänkuin kyynelistä ja naurusta. Hän muisti sen hetken yllätyksen ja riemun sekä tulvivan varmuuden, sillä se oli sanottu niin rauhallisesti kuin olisi tuon »aina» -sanan käsittäminen merkinnyt hänelle jotakin surullista, vakavoittavaa kohtalon tajuntaa. Hänen esiintymisensä oli ollut koruton, kaukana tavallisesta kuohahtelusta ja sanapöyhkeilystä, hän oli tuntunut lausuvan tosiseikan, jota piti uskoa aina ja empimättä. Hänen elämässään, jossa kaikki muu oli epävarmaa, juoksevaa ja suuntaamatonta, oli ainoastaan se järkkymätön perusta, muuttumaton kohta… Hän oli näyttänyt tarkoittavan sitä istuessaan takakenossa tuolissaan, käsivarret pitkänään helmassa, kädet ristissä, koko olemus rauhallisena ja hellänä, silmät suunnattuina Judithiin toisenlaisina kuin koskaan sitä ennen tai senjälkeen, pitkään ja täydelleen, kuvastaen syvää, häiriytymätöntä rakkautta.
Se oli tapahtunut eräänä huhtikuun loppupuolen päivänä, viimeksi kuluneen kesälukukauden alussa. Jälleennäkemisen onni ei ollut milloinkaan ennen tuntunut niin täydelliseltä. Jennifer oli ollut Skotlannissa, Judith Pariisissa äitinsä luona, eläen närkästyneenä äidin vieraan elämän heijastuksessa. Ja sitten he olivat taaskin yhdessä, ja sää oli kesälukukauden alkaessa pettämättömään tapaansa pysynyt viikon päivät erinomaisena.
He olivat eräänä aamuna ottaneet vihreän veneensä ja samonneet jokea ylöspäin Grandchesteriin. Puutarhassa ei ollut ketään heidän sinne saapuessaan.
»Jumalan kiitos, ettei ainoatakaan harmaata flanelliasua ole näkyvissä!» ihasteli Jennifer. »Ruoho on kaiketi vielä niin kosteata, etteivät ylioppilaat voi istua ulkosalla.»
Puutarhassa puhalsi lievä tuuli, heiluttaen pitkää ruohoa, voikukkia, keltanoita ja kaunokkeja. Puiden alle, silkille välkkyvään vehreyteen sijoitetuilla, pienillä, valkeilla pöydillä vilkkui valo- ja varjoläikkiä, ja täysinäisiä kukkarykelmiä kannattavat omenapuunoksat hohtivat taivasta vasten hennon lapsellisena vastakohtana koruttomissa väreissään — vaalean punaista vaalean sinisellä pohjalla. Ilma värähteli lintujen sekavasta laulusta.
Karkeakarvainen, ruskea, keltasilmäinen terrieri juoksi hypähdellen heitä vastaan, ilmoittaen heidän tulostaan haukkumalla puolittain äkäisesti, puolittain ystävällisesti. Tummaihoinen tarjoilijatar tuli laiskasti talosta vastahakoisena tarjoilemaan heille.
»Onko puutarha auki?»
»Kyllä; kyllä se on auki.»
»Voitteko antaa meille puolista?»