Ollessaan kahdeksantoistavuotias Judith näki, että vuosikausia tyhjillään ollutta naapuritaloa jälleen laitettiin asumakuntoon. Puutarhurit hyörivät puuhaisesti, jyräsivät jyräämistään tenniskenttää ja istuttivat tulpaaneja sekä lemmikkejä puron partaalla olevaa nurmikkoa reunustaviin kiviuurniin. Muratin pitkät sormet kiskottiin irti ikkunoista, ja vankka, harmaaliivinen julkisivu siistittiin ja puhdistettiin. Kun kaihtimet vedettiin ylös ja tutut, soikeat kuvastimet taaskin tuijottivat makuukamarin ikkunoista, tuntui siltä kuin rakennus ei olisikaan ollut kauan asumattomana ja kuin naapurin lasten ja heidän isoäitinsä täytyisi edelleenkin olla entisessä asunnossaan — noiden salaperäisten, kiehtovien lasten, jotka tulivat ja menivät ja olivat kaikki serkuksia paitsi kahta veljestä ja yhtä tyttöä. Tämä viimemainittu oli pudonnut persikkapuuaidan ylitse Judithin puutarhaan, minkä seurauksena olivat olleet teekutsut ja piilosillaolot.
Mutta tosiasiallisesti kaikki oli nyt toisenlaista. Isoäiti oli kuollut kohta kuultuaan Charlien kaatuneen. Charlie oli ollut hänen lemmikkinsä, sydänkäpynsä. Hän oli kaikkien hämmästykseksi mennyt naimisiin Mariella-tytön kanssa, kun he molemmat olivat yhdeksäntoista vuoden ikäiset ja hän oli juuri lähdössä rintamalle. Hän oli kaatunut heti, ja joitakuita kuukausia myöhemmin Mariella oli saanut pienokaisen.
Nyt Mariella oli kaksikolmattavuotias, Charlien leski, ja hänellä oli lapsi, jonka isä oli Charlie. Se tuntui eriskummaiselta, kun muisteli mennyttä aikaa ja heitä molempia. Isoäiti oli jättänyt talon perinnöksi Mariellalle, joka aikoi palata sinne asumaan ja viettämään iloista elämää nyt, kun sota oli päättynyt ja Charlie (kuten otaksuttiin) unohtunut.
Muistaisiko Mariella naapurin Judithia ja sitä, että heillä oli sama kotiopettajatar ja että he lukivat samoja läksyjä, vaikka Mariella olikin neljä vuotta vanhempi? Neiti Pim oli kirjoittanut: »Judith on harvinaisen kyvykäs lapsi, erittäinkin ainekirjoituksessa ja kasvitieteessä. Hän imee tietoja, kuten kissanpoika latkii maitoa.» Kirje oli jätetty äidin kirjoituspöydälle; unohtumaton, hävettävä, voitonriemuinen päivä.
Mariella taas — kuinka hän aina istuikaan kirkkaat, vaaleat silmät ilmeettöminä, kohteliaan, kylmän, hiljaisen äänen lausuessa: »Kyllä, neiti Pim» tai »En, neiti Pim», milloinkaan innostumatta, milloinkaan ymmärtämättä! Hän kirjoitti kuten kuusivuotias lapsi. Hän ei oikein edistynyt. Mutta kuitenkaan, kuten neiti Pim vakuutti, Mariella ei suinkaan ollut sellainen tyttö, jota nimitettäisiin typeräksi… Ei missään nimessä typerä tyttö; viehättävä Judithista. Hänen omasta omituisuudestaan johtuvan viehätyksen lisäksi häneen heijastui hohdetta neljästä poikaserkusta, jotka kävivät hänen kotonaan loma-aikoina — Julianista, Charliesta, Martinista ja Roddysta.
Nyt he kaikki olivat täysikasvuisia. Palaisivatko he Mariellan mukana? Ja muistaisivatko he Judithia lainkaan ja olisivatko he iloisia tavatessaan hänet jälleen? Hän oli varma siitä, etteivät he muistaisi ainakaan niin täsmällisesti, niin selvästi kuin hän; ihmiset eivät koskaan muistaneet häntä niin hyvin kuin hän muisti heidät — erittäinkin heidän kasvonsa. Jo varhaisimmassa lapsuudessa oli selvää, ettei kukaan tajunnut kasvojen ihmeellistä, suunnatonta salaisuutta. Jotkut piirteet olivat niin puhtaat, niin kirkkaat ja herttaiset, että niitä olisi saattanut katsella iäisesti. Charlien ja Mariellan olivat sellaiset. Oli kummallista, että samat kasvonosat, hiukan toisella tavoin muovattuina ja järjestettyinä, johtivat niin surkuteltaviin tuloksiin. Julian oli joukosta rumin. Ja joskus mitä rumimpien kasvojen ilmeet alkoivat äkkiä tuntua viehättäviltä. Niin Julianin kasvonilmeet. Ei uskaltanut siirtää katsettaan pois oudon ihmisen kasvoista, koska silloin niiden joku muutos olisi saattanut jäädä huomaamatta.
»Hyvä ystävä! Kuinka tuo hullunkurinen pikku tyttösi tuijottaakaan! Hän ihan vaivaa minua.»
»Älä välitä siitä, ystävä-kulta! Hän ei edes näe sinua. Aina pilvissä.»
Ne tyhmyrit jatkoivat tyhmää lörpöttelyään. He eivät tietäneet juuri mitään kasvoista. He eivät oikein aavistaneetkaan, kuinka kauheasti saattoi tutuille — esimerkiksi neiti Pimin kasvoille käydä, kun ne varomattomuuden hetkellä yllätti, ja ne paljastivat perinpohjaisesti karkeuden, käpertyivät vihan tai kavaluuden piirteiksi, tahi kuinka salaperäiseltä tuntui nähdä samat kasvot päivästä päivään ja huomata ne aina oudoiksi ja yllättäviksi. Roddyn kasvot olivat sellaiset, vaikka ne olivat aluksi näyttäneet ihan elottomilta ja ilmeettömiltä. Niissä piili joku salaisuus.
Iltaisin vuoteessaan Judith keksi kasvoja, sommitellen kappaleita yhteen, kunnes kasvot äkkiä olivat kokonaiset — ihan selvinä. Niillä oli nimi ja epämääräinen ruumis, ja ne elivät riippumatonta elämää hänen päässänsä. Usein ne kehkeytyivät Roddya muistuttaviksi. Asia oli niin, mietti Judith nyt, että Roddyn kasvot olivatkin pikemmin uneksitut kuin todelliset. Hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan nähnyt niitä sellaisina kuin ne oikeastaan olivat, vaan aina liioitellun merkitsevinä, vaivaavan omituisina, kuten kasvot unessa ovat.