Omituisen Roddyn täytyi nyt olla yhdenkolmatta, Martinin kahdenkymmenen ja Julianin ainakin neljänkolmatta vuoden ikäinen; ja kaunis Charlie olisi ollut Mariellan ikäinen, jollei hänelle olisi käynyt niin uskomattomasti. He eivät nyt välittäisi hänestä lainkaan. He olisivat täysikasvuisia suurmaailman ihmisiä. Heillä olisi ystäviä Lontoossa, ja hänen hiuksensa olivat vielä pitkinä, hän käytti mustia pumpulisukkia ja punehtui hillittömästi, toivottomasti, alituisesti, kun häntä puhuteltiin julkisesti. Olisi tyrmistyttävää kohdata heidät jälleen, kun hän muisti niin paljon sellaista, minkä he varmasti olivat unohtaneet. Hän olisi tuppisuu.
Pitkinä yksinäisinä aikoinaan, joita vain he olivat yhä harvemmin keskeyttäneet, hän oli käännellyt heitä, hypistellyt heitä rakastavasti, tarkastanut heitä niin uteliaasti, että he olivat sulautuneet muistetun lapsuuden himmeähohteiseen, lumottuun varjoaineistoon ja muuttuneet miltei haaveolennoiksi. Otaksuttavasti he olivat jo ammoin tajunneet, että Charlie oli kuollut. Kun he tulisivat taaskin tänne ilman Charlieta, täytyisi hänenkin se uskoa. Nähdessään heidät jälleen hän tuntisi syvää, repivää tuskaa. Kunpa hän vain voisi olettaa sen koskevan heihinkin!… Mutta Charlien kuolemastahan oli tietysti kulunut jo vuosia; eivätkä he tietenkään aavistaneet, miltä tuntui, kun halusi tuntea ja ymmärtää ihmisiä, syventyä heihin ihan kuumeisesti. Ja jos he sen tekisivätkin, eivät he kohdistaisi harrastustaan häneen, mitättömään naisolentoon. Varmastikaan ei edes Martin, typerä ja aina altis, ollut huomannut hänessä mitään salaperäisen kiihoittavaa.
Silmäillessään taaksepäin ja ajatellessaan heitä kutakin erikseen muisti hän ainoastaan muutamia varsinaisia, silmäänpistäviä, mitättömiä tosiseikkoja.
Mariellan tukka oli leikattu lyhyeksi poikien tapaan. Se valui reunukseksi hänen otsalleen, ja sen alapuolella hänen kirkkaat merenneidonsilmänsä tuijottivat sokean läpikuultavasti ikäänkuin huikastuneina. Hänen ihonsa oli maidonvalkea, hänen suunsa muodosti pienen, punaisen kaaren, hänen kaulansa oli hyvin pitkä, hänen olkapäänsä olivat luisut, hänen vartalonsa oli pitkä ja viehättävä, ja hänen raajansa olivat hoikat, käärmemäiset, pitkät. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, rauhalliset ja kylmännäköiset. Ainoa niissä näkyvä muutos oli huulien moitteeton kohoaminen, kun ne hymyilivät rajoitettua hymyään. Hänen äänensä oli heikko ja kimeä, harvasävelinen ja yksitoikkoinen, mutta pehmeä ja sulosointuinen. Hän puhui vähän. Hän oli eristäytyvä ja häiriytymätön, viileän ystävällinen. Hän ei milloinkaan kertonut asioitaan.
Hänellä oli iso, tanskalainen verikoira, ja hän kävi yksin kävelemässä se seuranaan, käsi kierrettynä koiran kaulaan. Eräänä päivänä koira oli kipeä ja alkoi ähkyä, sen vatsa paisui ja se meni laakeripensaiden tiheimpään osaan, jossa se kuoli myrkytykseen puolessa tunnissa. Mariella saapui ranskankielentunniltaan parhaiksi ehtiäkseen näkemään sen kuolinkatseen. Hän arveli sen nuhtelevan häntä, tuska huimasi hänen päätänsä, hän painoi päänsä koiran päätä vasten ja sopersi: »Se ei ollut minun syyni.» Hän paneutui pitkäkseen koiran viereen eikä olisi tahtonut liikahtaakaan. Puutarhuri hautasi koiran illalla, ja Mariella makasi haudalla kalpeana, masentuneena ja äänettömänä. Kun Judith lähti kotiin illalliselle, virui hän yhäti siellä. Kukaan ei nähnyt hänen itkevän, eikä kukaan kuullut hänen enää kertaakaan puhuvan lemmikistään.
Hän se aina nosteli maasta höyhenettömiä linnunpoikasia, matoja, sammakoita ja toukkia. Hänellä oli rupisammakko, jota hän rakasti, ja hän halusi pitää kesyä käärmettä. Kerran hän toi käärmeen kotiin pitkäruohoiselta niityltä; mutta neiti Pim sai pyörtymiskohtauksen, ja isoäiti käski Julianin tappaa käärmeen takapihalla.
Charlien yllytyksestä hän juoksi kolme kertaa niityn poikki, jossa oli härkä laitumella. Charlie ei sitä tehnyt. Hän saattoi vapisematta kävellä katolla sellaisella kohdalla, jossa kaikkia muita hirvitti; ja hän nautti ukkosmyrskyistä. Hänen hiuksissaan ritisi sähkö, ja jos hän painoi sormensa toisen ihoon, tuntui siinä pienoisen sähkö-iskun nipistys. Hän oli ylväs ja peloittava seisoessaan ikkunan ääressä ja hymyillessään salamien leimahdellessa ja ukkosen jyristessä.
Eniten hän näytti pitävän Julianista; mutta sitä oli mahdoton tietää. Hän liikkui kaikkien muiden seassa eristäytyvän, vaatimattoman sävyisesti. Joskus Judith luuli Mariellan halveksivan häntä.
Mutta hän oli myöskin hyväsydäminen; hän teki hullunkurisia temppuja saadakseen toisen iloiseksi itkun jälkeen. Kerran Judith kuuli heidän kuiskivan: »Juostaan kaikki pois Judyn luota» — ja niin he kaikki tekivät. He kapusivat puutarhan alapäässä kasvavaan haapaan ja melusivat siellä hänelle, kun hän meni ohitse muka heitä etsimättä.
Hän poistui lastenkamarin sohvan alle itkemään toivoen kuolevansa siellä, ennenkuin hänet löydettäisiin. Pimeys tuoksui sakean pölyiselle ja kirpeälle ja hengittäminen oli vaikeata. Tuntikausien kuluttua kuului huoneesta askelia, ja sitten Mariella kohotti sohvan päällyksen reunaa ja katsahti sohvan alle.