»Judy, tule pois! Saamme suklaakorppuja teen keralla.» Purskahtaen uudelleen itkemään Judith tuli.
»Voi! Sinähän olet itkusilmäinen.» Hän oli alakuloinen. »Koetanko saada sinua nauramaan?»
Mariella aukaisi leninkinsä napit, pudotti sen yltänsä ja tanssi kömpelösti palttinahousuissaan. Judith alkoi hihittää ja nyyhkyttää samalla kertaa.
»Minä olen lihava mies», selitti Mariella.
Hän pullisti poskiaan, työnsi tyynyn housuihinsa ja tepasteli järeästi. Se oli vastustamatonta. Täytyi ihan hirnua naurusta. Senjälkeen toiset tulivat sisään sangen hiljaa ja olivat hyvin kohteliaita, eivät katsoneet häneen, ennenkuin hänen kasvojensa väri oli tasaantunut, ja estivät hilpeällä keskustelullaan hänen nikotuksensa kuulumasta. Ja teen jälkeen he pyysivät häntä valitsemaan leikin. Niin oli kaikki taaskin hyvin.
Oli syksy, ja pian leijailisi nurmikon yllä kolea, savunsininen usva. Koko sekava, sakea puutarha oli jäykkä kuin lasi, painunut, itseensä sykertynyt, kuuro, mykkä ja sokea, salaperäinen. Usvan alla lepäsi silkinpehmeä puro sileänä ja vireettömänä, heikosti kimallellen. Kaikki taivaan ja maan värit olivat kalpeita aaveita entisestään; ja ilmassa tuntui lahoamisen vaivaava, kirpeän imelä haju.
Kun lapset tulivat piilopaikoistaan pensaiden seasta, näyttivät he kaikki märiltä ja hennoilta, heidän kasvoissaan oli hieno hehku, heidän silmäripsensä olivat kosteat, ja heidän hiuksissaan oli kastepisaroita. Hengitys tuprahdutteli höyryä heidän eteensä. He olivat kauniita ja salaperäisiä kuten ilta.
Onnellisuus tuntui päätä ja rintaa pullistavana paineena, joka oli liian kiihoittava kestettäväksi. Astellessaan raitojen alitse kotiin kapeata, molempia puutarhoja yhdistävää polkua myöten Judith äkkiä sepitti joitakuita runonsäkeitä.
* * * * *
Typerällä, hullunkurisella, vakavalla Martinilla oli punaiset posket, ruskeat silmät ja likaiset polvet. Hänen jalkansa olivat hyvin karvaiset hänen ikäisensä pojan jaloiksi. Hän oli erittäin hyvänluontoinen. Juuri häntä toiset aina kiusoittelivat ja härnäsivät. Charlien oli tapana sanoa: »Narrataanpa taas Martinia», ja kun hänet oli saatu narratuksi, kuten aina kävi, tanssivat he hänen edessään, kiljuen: »Taaskin narrattu! Taaskin narrattu!» Hän ei koskaan pahastunut. Joskus keksi Judith parhaan narraamiskeinon, ja hän ylpeili siitä. Hän oli kovin julma Martinille, mutta poika pysyi uskollisena ja rakastavana, lähettäen hänelle silloin tällöin koulusta sekavia, lika- ja mustetahraisia paperiarkkeja, joissa oli allekirjoitus: »Vilpittömästi Sinun, M. Fyfe.»