Martin rakasti myöskin Roddya — kärsivällisesti, äidillisesti. Joskus he kävelivät kaulakkain, ja leikkiessä he aina ensiksi valitsivat toisensa pariksi. Judith rukoili aina, että Charlie valitsisi hänet ensiksi, ja joskus Charlie valitsi, mutta ei aina.
Martinilla oli yhteen takertuneita makeisia toisessa ja nukkaantuneita yskänpastilleja toisessa taskussa. Aina hän söi jotakin. Jollei hän saanut mitään muuta, söi hän raakoja sipuleja ja löyhkäsi taivaaseen saakka.
Hän oli heistä kaikista paras juoksija ja hyppääjä, ja lihaksilleen hän omistikin hellimmän huolenpitonsa, ylpeillen niistä. Mieluisinta hänestä oli viedä Roddy tai Judith veneellä puroa ylöspäin tyhjentämään linnun pesiä. Roddy ei kiusoitellut häntä Judithin tähden — Roddy ei milloinkaan välittänyt muiden ihmisten puuhista niin paljon, että olisi heitä niiden tähden kiusoitellut — mutta muut olivat kärkkäitä siihen, minkä vuoksi hän pahasti häpeili, puhellen hänelle karkeasti ja sysien häntä luotansa muiden näkyvissä ja näyttäen rakastavansa häntä ainoastaan silloin, kun he olivat kahden kesken.
Kerran he olivat piilosilla, ja Charlie oli kuurumassa. Martin pyysi Judithia piiloon kanssansa. He makasivat puutarhassa heinäkeon alla posket painettuina lämpöiseen, hyvätuoksuiseen nurmikkoon. Judith tarkkaili ruohonlehdillä matelevia hyönteisiä, ja Martin tarkkaili häntä.
»Charlie on jo kauan ollut tulossa», huomautti Judith.
»Minä en sitä usko. Ole paikallasi!»
Judith laskeutui takaisin nurmikolle, pyörähti ympäri ja silmäili Martinia silmänsä nurkitse. Niin likeltä nähtyinä pojan kasvot näyttivät hullunkurisilta, karkeilta ja suunnattomilta; ja tyttö nauroi. Martin virkkoi:
»Ruoho on kosteata. Istu rinnallani!»
Judith istuutui hänen vankalle rinnalleen ja liikkui ylös ja alas hänen hengittäessään. Hän kysyi:
»Kuulehan, kenestä meistä pidät enimmän?»