»Niin, Charliesta… Mutta pidän myöskin sinusta.»
»Mutta et niin paljon kuin Charliesta?»
»Niin, en; en niin paljoa kuin Charliesta.»
»Etkö voisi pitää minusta niin paljoa?»
»Luultavasti en. Pidän hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta.»
Poika huoahti. Judith tunsi hiukan sääliä häntä kohtaan ja sanoi:
»Mutta sinusta pidän toiseksi enimmän», lisäten itsekseen: »En sitä usko.» Se oli rauhoittava tunnustus Jumalalle, joka kuunteli aina. Se näet ei ollut totta. Toisena oli Roddy, sitten Julian ja sen jälkeen Martin. Viimemainittu oli niin ikävystyttävä ja uskollinen, liikkui aina hänen kinterillään ja löyhkäsi hieman hielle ja lialle ja oli niin täydelleen hänen, itsensä vallassa, ettei hänessä melkein lainkaan ollut naapurin lasten salaperäistä viehätysvoimaa. Hänen täytyi ajatella Martinin erikoisia puolia, sitä, että hän juoksi nopeammin kuin kukaan muu tai sukelsi noutamaan esineitä joen pohjasta, ennenkuin muuttui sen osaksi, tai muistella häntä silloin, kun Roddyn käsi oli kierretty hänen olkapäittensä ympärille. Se loi Martiniin lumoavaa hohdetta. Tuntui kiehtovalta ajatella, että oli jonkun henkilön — erittäinkin Roddyn — niin läheinen ystävä. Oli ihan turhaa rukoilla, että Charlie haluaisi kävellä sillä tavoin hänen kanssansa. Sellaisesta ei Charlie uneksisikaan.
Charlie oli kaunis kuin prinssi. Hän oli vaalea ja pitkä, hänellä oli pitkä, vaalean keltainen tukka, jonka hän suki taaksepäin otsaltaan, ja kalpea, puhdas iho. Hänellä oli miellyttävä, suora, valkea nenä ja tytönsuu, jonka täyteläiset huulet olivat hieman raollaan, ja ulkoneva, halkonainen leuka. Hän piti paidankauluksensa napin auki, ja hänen kaulansa alaosa oli valkoinen kuin lumi. Myöskin hänen polvensa olivat hyvin valkeat. Judith ajatteli häntä yötä päivää. Iltaisin hän kuvitteli Charlien olevan vieressään sängyssä; hän kertoi pojalle satuja ja lauloi hänet nukuksiin; ja toinen vakuutti pitävänsä hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta ja menevänsä hänen kanssansa naimisiin heidän tultuaan täysi-ikäisiksi. Charlien vaipuessa uneen osui kuun säde hänen otsalleen, ja Judith valvoi hänen vierellään aamuun saakka. Hän joutui kauheisiin vaaroihin, joista tyttö hänet pelasti; hänelle sattui tapaturmia, ja Judith kantoi häntä kilometrimääriä, tyynnytellen hänen valituksiaan. Hän oli sairas, ja Judith hoiteli häntä, pidellen hänen kättänsä omassaan pahimpien hourailujen aikana.
Potilas huusi: »Judith! Judith! Miksi et tule?» Ja hän vastasi: »Tässähän minä olen, rakas.» Sairas avasi silmänsä, tunsi hänet, kuiskasi: »Ole luonani!» ja vaipui rauhalliseen virkistävään uneen. Ja lääkäri lausui: »Olimme kaikki menettäneet toivomme hänen parantumisestaan; mutta teidän rakkautenne auttoi häntä toipumaan.»
Sitten hän itse sairastui uupuneena valvomisesta ja huolista. Charlie tuli hänen luoksensa ja kyyneleet silmissä rukoili häntä jäämään henkiin, jotta hän saisi osoittaa kiitollisuuttaan. Joskus hän jäi elämään; mutta toisinaan hän kuoli; ja Charlie pyhitti murtuneen elämänsä hänen muistolleen, hoitaen hänen hautaansa ja itkien joka päivä. Hautansa pohjalta hän katseli ylöspäin ja näki miehen kalpeana ja murheellisena istuttavan orvokkeja.