Mitään sentapaistakaan ei koskaan tosioloissa tapahtunut rukouksista huolimatta. Charlie oli ihan välinpitämätön.
Kerran hän vietti yön naapuritalossa, koska äiti ja isä olivat poissa ja hoitajattaren äiti oli vihdoinkin lähdössä. Se tuntui liian innostavalta ollakseen totta, mutta niin kävi. Isoäiti nimitti häntä Mariellan pieneksi vieraaksi, minkä vuoksi Mariella näytti hänelle vieraiden käymälän. Charlie kohtasi hänet, kun hän oli tulossa sieltä, ja meni kohteliaasti ohitse ikäänkuin ei olisi huomannutkaan häntä. Se oli perin harmillinen tapaus. Hän oli toivonut kaikkien puuhiensa näyttävän Charliesta ylhäisiltä. Nyt se ei mitenkään käynyt päinsä. Se teki vierailun selvästikin epäonnistuneeksi.
Kerran he pitivät keskiöiset kekkerit ja söivät nekkuja sekä banaanihyytelöä, joita Julian osasi valmistaa, koska hän oli koulussa Etonissa. Ja seuraavana aamuna Charlie ei tullut aamiaiselle, ja Julian kertoi hänen olleen yöllä sairaana ja käyneen isoäidin luona. Hän aina sairastui juhlimisen jälkeen. He menivät yläkertaan häntä katsomaan, ja hän oli vuoteessa punehtuneena ja kovin äreänä vieressään pesuastia. Hän kääntyi seinään päin ja käski heidän laittautua tiehensä. Isoäidille hän puhui vikisevällä lapsenäänellä eikä olisi sallinut hänen poistua luotansa. Julian jupisi, että hän oli hemmoiteltu lempilapsi, ja he kaikki poistuivat jälleen. Niin oli se käynti tuiki epäonnistunut. Judith palasi kotiin aatoksissaan.
Mutta kun hän seuraavan kerran näki Charlien, oli tämä niin kaunis ja ylimysmäinen, että hänen jumaloimisensa väkisinkin jatkui. Salassa hän tunnusti Charlien viat, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä: hänen täytyi palvoa poikaa.
Kerran he sammuttivat kaikki valot ja kävivät piilosille. Pimeys salissa muistutti kyyristeleviä, suunnattomia, mustia sametinpehmeitä eläimiä. Äkkiä Charlie kuiskasi: »Tule, etsitään yhdessä!» Ja pojan kostea käsi hapuili hänen kättänsä ja tarttui siihen, ja hän arvasi Charlien pelkäävän pimeätä. Viimemainittu sanoi olevansa rohkea ja pitävänsä häntä pelästyneenä, mutta vapisi eikä hellittänyt hänen kättänsä. Oli ihmeellistä koskettaa ja suojella häntä pimeässä; se sai pimeyden menettämään kauhunsa. Kun valot uudelleen sytytettiin, teki Charlien mieli kerskua, mutta Julian loi häneen terävän, ivallisen katseensa. Julian tiesi.
Julianille ja Charlielle sattui hirveitä riitoja. Julian oli aina ihan rauhallinen; ainoastaan hänen silmänsä ja kielensä sävähtelivät ja purivat. Hän oli peloittavan pilkallinen. Hänen tyynet sanansa suomivat ja kiduttivat Charlien kirkuvan vimmaiseksi; ja hän saattoi silloin tällöin kuivasti naurahdella katsellessaan kiukkuista veljeään. Kerran he tappelivat krokettikurikoilla nurmikolla, ja Mariellakin oli levoton. Ja kerran Charlie sieppasi avatun kynäveitsen ja viskasi sillä. Julian kohotti kättänsä. Veitsi osui kärki edellä kämmeneen. Hän katsoi siihen huumaantuneena, hänen kasvoilleen levisi riutunut, sairaloinen, kauhuinen ilme, ja hän kaatui pyörtyneenä lattialle, niin että tömähti. Kaikki luulivat hänen kuolleen. Mutta isoäiti virkkoi: »Joutavia», kun Martin meni kertomaan hänelle onnettomuudesta; ja hän oli oikeassa. Sittenkun hän oli virottanut vahingoittuneen henkiin ja sitonut haavan, lähetettiin vapiseva Charlie-poloinen pyytämään anteeksi. Myöhemmin menivät kaikki muutkin sisälle pelokkaan kunnioituksen vallassa, ja kaikki olivat aika pahasti hämillään. Charlie oli vähän hysteerinen, laski kuperkeikkoja ja heittelehti sinne tänne, päästellen meluisia ääniä kurkustaan. Kaikki hihittivät huojennuksesta, ja Julian oli hyvin lempeänä ja kainona sohvalla. Senjälkeen Julian ja Charlie olivat parempia ystävyksiä ja nimittivätpä joskus toisiaan »veikkosiksi».
Kerran eräissä lastenjuhlissa Charlie kaatui; ja nähtyään polvestaan kihoavan verta hän kalpeni ja alkoi uikuttaa. Hän ei jaksanut sietää veren näkemistä. Jotkut vieraat lapset katselivat häntä pilkallisesti ja supattivat; sitten Julian tuli hänen luoksensa ja hyvin kiukkuisesti käski heidän lakata. Sitten hän taputti Charlieta olalla ja kehoitti: »Reipastu, veikkonen!» kiersi kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet taloon sidottavaksi. Judith tarkkaili heitä, kun he poistuivat painautuneina likekkäin; heidän takaraivonsa ja kapeat, lapsimaiset hartiansa näyttivät yksinäisiltä ja liikuttavilta. Äkkiä hänen mieleensä johtui: »Heillä ei ole äitiä eikä isää.» Ja hänen kurkkuaan kouristi.
Charlie puhui joskus asioista. Kerran hän erään riidan jälkeen sysi pikku kiviä jokeen ja virkkoi:
»On perin kurjaa, että Julian ja minä aina riitelemme.»
»Mutta sehän on hänen syynsä, Charlie.»