»Oi, varmasti on minussa ihan yhtä paljon syytä.»
Jalomielinen Charlie.
»Oi, ei; hän on niin raaka sinulle. Minusta hän on kauhea poika.»
»Pötyä! Mitä sinä siitä tiedät?» tokaisi hän paheksuvasti. »Hän on repäisevä ja myöskin mainion taitava. Paljoa taitavampi kuin minä.. Hän pitää minua kamalana aasina.»
»Oi, sinä et ole.»
»Kyllä hän niin arvelee», sanoi hän synkästi. »Kaiketi olenkin.»
Oli hirveätä nähdä hänet niin masentuneena.
»Minä en niin ajattele, Charlie.» Poiketen sitten peloittavasti asiasta hän lisäsi: »Toivoisin, että olisit minun veljeni.»
Charlie viskasi kiven, tarkkaili sitä, kun se putosi veteen, nousi lähtemään ja virkkoi lumoavasti:
»No niin, minäkin toivoisin, että sinä olisit sisareni.» Ja heti oli selvää, ettei hän tarkoittanut sitä tosissaan. Hän ei välittänyt. Hän oli tottunut siihen, että ihmiset palvoivat häntä, halusivat häneltä sellaista, mitä hän ei koskaan antanut, mutta aina herttaisesti oli antavinaan. Se vihlaisi pahasti sydäntä. Judith valitti mielessään: »Voi, sinä et tarkoita sitä!…» Mutta samalla hän kuitenkin tunsi sulattavaa lämpöä, koska Charlie oli edes väittänyt niin.