Hän katsahti varovasti taaksensa. Siitä ei ollut epäilystäkään. Charlie huusi häntä, ja he kaikki nyökkäilivät ja viittoivat. He näyttivät helposti kestävän sen, että tunsivat hänet, eivätkä he nähdessään hänen luistelevan heitä kohti tunteneet näkyvää noloutta eivätkä levottomuutta.
Charlie virkkoi pikemminkin harmistuneesti:
»Kuulehan, miten sen teet? Sen käännöksen? Kuka sinua on opettanut?»
Judith oli mykistynyt.
»Hän ei tunne meitä», virkkoi Mariella, hiljaa hihittäen. »Te olette
Judith Earle, ettekö olekin?»
»Niin, kyllä. Oi, kyllä minä tunnen. Mutta te olette kasvaneet niin paljon.» Hän koetti katsoa heihin ja kauhukseen tunsi kyynelten kihelmöivän silmäluomiensa alla. »En odottanut —» Hänen suunsa vapisi, ja hän vaikeni epätoivoisena, painaen päänsä nuokuksiin.
Se oli niin voimakas järkytys, niin syvä riemuisen surkea vihlaisu… He eivät ymmärtäisi… Että heidän piti kaikkien näiden vuosien jälkeen, joina hän oli ajatellut heitä, nähnyt heidät niin kiihkeästi, hautonut mielikuvituksessaan heidän epätodellista, unimaista olemassaoloaan, ihan äkkiä ja ihan sattumalta joutua hänen eteensä! Tuntui melkein siltä kuin kuolleet ihmiset heräisivät henkiin. Hän rukoili, että jää hänet nielisi.
»No niin, et sinäkään ole kääpiö», huomautti Julian.
Ja he kaikki nauroivat. Sitten oli kaikki hyvin. He taukosivat paisumasta ja huojumasta hänen silmiensä edessä, vakiintuivat, alkoivat tulla todellisiksi.
»No niin, minä en tiedä, miten se käy», virkkoi Charlie, yhäti silmäillen jäätä aika äkeissään. »Mariella, mitä ihmettä varten raahasit meidät tänne? Sinä et osaa luistella sen paremmin kuin minäkään. Kuinka typerästi tuhlattu päivä!» Pahantuulen pingoitus sai hänen äänensä, joka oli murroksessa, silloin tällöin äkkiä särähtämään perin hullunkurisesti, joten kukaan ei olisi voinut ottaa häntä vakavalta kannalta.