»No, eihän sinun olisi tarvinnut tulla.» Mariellan ääni oli vieläkin kylmä ja lapsellinen. Kasvoillaan heikko hymynsä hän kääntyi poispäin Charliesta katselemaan luistelijoita.
»Ja jalkojani paleltaa niin, etten enää niitä tunne», jatkoi Charlie. »Kolme suurta hölmöä, juuri sellaisia olemme, kolme suurta hölmöä.» Hän tarkasti Mariellan selkää. »Ja Mariella on helposti hölmöin.»
Se tuntui huojentavan hänen mieltänsä, sillä äkkiä hän heitti pois pahan tuulensa ja nauroi.
»Pankaa luistimet jalkaan, kumppanit!» kehoitti hän. »Tehkäämme ilkeintämme!»
Hän alkoi viheltää, istuutui ja laitteli kenkiään.
»Judith saa neuvoa meille, miten se käy. Hän on niin äärimmäisen pystyvä.» Hän katsahti Judithiin, omistaen ensi kerran hänelle huomiotaan ja hymyili lumoavasti. Hänen silmänsä olivat hämmästyttävät, kun hän katsoi suoraan toisen silmiin — kirkkaat, jäänsiniset, hiukan liian levällään. Hänen pitkät, punaiset, tyttömäiset huulensa olivat vieläkin hieman raollaan lepotilassa: ja koko pää oli ylettömän, henkeäsalpaavan kaunis.
»Kuinkas hurisee, Judith?» kysyi hän. »Muistatko herttaisia, menneitä aikoja?»
»Kyllä muistan.»
Kuinka hillitty hän olikaan! Judith ei ollut hänen tasallaan. Hänen mielenkiintonsa tyttöä kohtaan häipyi, ja hän hypisteli kenkiään, vihellellen rajusti.
»Asutko tosiaankin vielä täällä, Judith?» tiedusti Mariella.